Kodin käsite on laaja, jollain on nyt jo koti, jossa hän haluaa asua hautaan asti. Toinen muuttaa alituiseen. Joku etsii omaa kotia, toinen on tyytyväisin vaihtuvissa ympäristöissä. Sanonta kertoo, että koti on siellä missä sydän on, sekin totta tietysti tavallaan. Jonkinlainen luukku on kuitenkin suotavaa olla sen sydämen sijainnin lisäksi, olisihan se nyt vähän hankalaa pyykätä ja nukkua valtimoissa ja laskimoissa.
En ole koskaan aiemmin oikein kunnolla laskenut kuinka monessa kodissa olen asunut. Nyt sen tein ja tämä viimeisin on järjestyksessä seitsemästoista koti. Seitsemästoista paikka, jota kutsun kodiksi. Matkan varrella on ollut enemmän ja vähemmän koteja. Toisista en muista mitään, joissain olin vain hetken. Toisissa vietin monta vuotta ja niistäkin osassa viihdyin ja osassa en. Jotkut olivat vain seinät ympärillä, toisissa oli enemmän. Joissain oli aivan helvetisti vaikka niissä asuikin vain vähän aikaa. Joihinkin liittyy enemmän muistoja kuin toisiin. Kodeista kolme on sijainnut muualla kuin Suomessa.
Koko ajan olen kuitenkin vääjäämättä lipunut kohti pääkaupunkiseutua. En ole ehkä täältä kotoisin
(olenko mistään?) siinä sanan varsinaisessa merkityksessä mutta täällä on eniten koti kaikista Suomen kaupungeista. En usko, että lähden täältä enää kulumallakaan.
Nykyinen koti on ihana mutta loppuelämän asunnoksi siitä ei ole. Ei ole kyllä toisaalta tarvettakaan. Se on hyvä juuri nyt, sopivan kokoinen tähän elämäntilanteeseen ja tuntuu tarpeeksi kodilta kannatellakseen sen yli, että on pitänyt jälleen aloittaa alusta. Se mikä siinä on myös kiehtovaa, on se, että se sijaitsee samalla alueella, jossa asuin vuosia sitten. Kävelin viime viikolla vanhan kotitaloni ohi, muistot ja katkerimmat haavat ovat jo haalistuneet. Siellä luulin hetken olevani elämäni loppusijoituspaikassa ennenkuin totuus valkeni. Ja lopullisesti sieltä lähdin yhden repullisen kanssa yötä myöten pois.
Tätä nykyistä edellisessä on ehkä täyteläisimpiä muistoja, O:n syntymä ja kaikki se mikä siitä alkoi. O haluaa iltaisin kuulla iltasadun jälkeen vielä tarinoita, useimmiten aiheena on juhlat. Kerroin verkkaisesti kaikenlaisista juhlista mutta hauskintahan on tietysti kuulla niistä omista juhlista. Niiden kertominen vie minut hetkeksi takaisin tuttuihin huoneisiin, joissa vietimme jo ennen O:ta monta vuotta. Ei sekään mikään lopullinen koti olisi ollut mutta moneksi vuodeksi oikein sopiva. Tarinoissa siellä on ikuiset juhlat, aina vain kakkua, kahvia ja kynttilöidenpuhallusta.
Hollanninkodit ovat nuhjuisesta olomuodostaan huolimatta myös siellä rakkaimpien joukossa. Vuoden kestävä itsenäistymisprosessi oli paitsi raskas, myös uskomattoman antoisa. Muistan vieläkin seinällä olleen julisteen, pienessä hyllyssä yksinäisinä spray-maalipurkkeihin nojanneet muutamat kirjat. Mustavalkoisen lampun, jonka ostin Blokkerista. Kanavanäkymän Amsterdamin asunnosta ja ikkunan alla olleen leikkipuiston Rotterdamissa.
Osa kodeista on ollut, kuten mainitsin, vähäpätöisempiä. Eivät siinä hetkessä tietenkään, jossainhan sitä on nukuttava. Kaksi viikkoa vanhan työhuoneen sohvalla oli tarpeeksi. Mutta vähäpätöisiä pidemmällä tähtäimellä, vähiten sisintä liikuttavia kopperoita. Yhdessä ehdin nukkua kokonaiset yhdeksän yötä ennenkuin karkasin Käpylään, P:n silloiseen poikamiesboksiin.
Olen myös ollut hetken kodittomana ja muistan aina kun ystäväni yritti lohduttaa minua ja totesi, että ei hätää, hesarissakin sanottiin just, että 10 000 kotia etsii ihmistä. Katkerinta oli, että minäkin etsin silloin kodin lisäksi ihmistä. Itseäni. Koti löytyi ja niin löydyin minäkin, se ei tosin tapahtunut ihan näin nopeasti mutta tapahtuipa vain kuitenkin.
Lapsuudenkodeista muistan sekalaisia palasia. Yhdessä oli kaksi kerrosta ja isot portaat, yläkerran ikkunoista näkyi suuri vaahtera. Toisessa oli iso piha, kulmatontti juosta ja leikkiä. Aivan ensimmäisen kodin muistan vain ulkopuolelta, kävimme katsomassa sitä kun pääsin ysiltä. Se oli tyypillinen englantilainen kivitalo, hyvinhoidetuilla kukkaistutuksilla. Siellä oli varmasti onnellista tai siltä se ainakin iltapäiväauringossa näytti viisitoistavuotiaan silmin.
Toki minunkin kotini on loppujen lopuksi siellä missä sydän on, siellä missä O on. Ne paikat, joihin sydämestä ei jäänyt palaakaan, eivät muistu enää kunnolla mieleen. Ne katoavat kun aikaa kuluu. Minä tiedän, että edessä on vielä muuttoja. Kuinka monta, se jää nähtäväksi. Tällä hetkellä ei ole kiire minnekään mutta O:n kasvaessa tarvitsemme enemmän tilaa. Ja vuokraisäntäni samaan aikaan kasvaville omille lapsilleen tuon asunnon, jota me nyt kutsumme kodiksi. Sen saman, jonne jaoin aamuisin hesaria vuosia sitten.
Kaikkien muuttojen ja käänteiden jälkeen olen saavuttanut hetkellisen rauhan sen kanssa, että tämä ei ole lopullinen koti. Minä tiedän sen mutta aion nauttia tästä ajasta sillä täällä on hyvä olla. Kodikasta on myös vierailla Amsterdamissa mutta siitä ei koskaan tule kotia samalla tavalla kuin Helsingistä ratikkakiskoineen ja vilisevine ihmisineen. Täällä minä olen oikeassa paikassa, kyllä se varsinainen asunto löytyy sitten kun sen aika on.
Jollain tasolla myös työhuoneet ovat minulle koteja. Ne eivät ole mukana tuossa seitsemässätoista, työhuoneita on ollut ainoastaan kaksi kodin ulkopuolella. Työni on kuitenkin niin muun elämäni sekaan punoutunutta, että työhuoneissa vietän joskus enemmän aikaa kuin varsinaisessa kodissa. Kaikki ne tarvikkeet, pensselit, maalit, kirjat, paperit ja luonnoskirjat ovat niin iso osa minua ja minuutta, että työtilasta tulee väistämättä kodin
(ja sydämen) jatke vaikka se ei kotona sijaitsisikaan. Edellisessä työhuoneessa minulla oli vaaleanpunainen pöytä ja nurkkapaikka. Täällä nykyisessä minulla on oma huone, musta sohva ja roikkavalaisimia katossa.
Mitä koti sinulle merkitsee? Millaisia koteja sinulla on ollut? Oletko nyt kotona vai etsitkö vasta omaasi?
