viimeinen linnake

Kuten tiedätte, vuosi on ollut pitkä ja osin myös raskas. Moni asia kaikki on muuttunut melkein yhdellä rysäyksellä ja välillä on tehnyt tiukkaa pysyä edes itse kärryillä siitä mitä elämässäni tapahtuu. Ainoa muuttumaton asia kaikkien muiden keskellä on ollut tämä blogi. Se on pysynyt myötä- ja vastoinkäymisissä eikä vähiten teidän ansiostanne. Kyllä, puhun juuri sinusta siellä ruudun toisella puolella.

Nyt on tullut aika sanoa kiitos. Kiitos kaikista teistä ihanista lukijoista, jotka saitte minut jakamaan elämääni täällä. Kiitos ihanista kommenteista, asiallisesta ja antoisasta keskustelusta vaikka olenkin hävettävän hidas vastamaan teille. Hauskoista tapaamisista livenä, linkkivinkeistä, shoppailuideoista, mielipiteistä ja myötäelämisestä ja kaikesta. Kiitos.

Sillä nyt on aika pistää palasiksi tämä viimeinen vanhasta minusta muistuttava linnake. Visuaalisesti vaativa 1.0 päättyy tänään ja se päättyy tähän postaukseen. Blogi jää ainakin joksikin aikaa auki luettavaksi ja elämäni arkistoksi. Syy muutokseen kun eivät ole liian henkilökohtaiset tekstit vaan se, etten koe enää mahtuvani näihin raameihin vaan janoan jotain uutta.

///

Janoatko sinä myös?

Tervetuloa!

visuaalisestivaativa.fi

niin paljon kaikkea eikä silti päätä eikä häntää

Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa ja jostain syystä niistä aika moni on ilmestynyt minun elämääni tämän vuoden aikana. Saa nähdä yllättävätkö viimeiset neljä kuukautta yhtä paljon kuin jo kuluneet kuukaudet.

Tänään otin aamulla kahvia mukaan kotoa, bussimatkasta tuli kertaheitolla rattoisampi.

Syksy on tullut, olen vihdoin luovuttanut ja vetänyt jalkaani legginsit minihameen sijaan. Ja pisteeksi i:n päälle vielä suuren turvahupun.

Tässä postauksessa ei ole oikein päätä eikä häntää vaikka pari pärstäkuvaa mukana onkin. Blogissa  lienee muutenkin hetken päätöntä ja hännätöntä hiljaiseloa, että ehdin kuroa umpeen kaikki muuton takia levinneet aikataulut. Viihdytä sinä minua sillä aikaa kertomalla miksi luet tätä, kuka olet ja mistä tulet, mitä haluaisit nähdä täällä enemmän ja mitä vähemmän. Sana on vapaa.

Ja jos kuulumiset kiinnostavat kiireenkin keskellä, tsekkaa vaikka tätäkin postausta hallitseva Instagram. Sitä on aina aikaa päivittää, eikö vain?

hiiohoi

Lauantai käynnistyi merellisissä (ja hieman paniikinomaisissa) tunnelmissa kun säntäsin viimeistelemään tilaustyönä pyydettyä korusettiä laivoineen ja purjehdusaiheisine puhekuplineen. Unohdettuani reikäpihdit kotiin en voinut tehdä koruja valmiiksi alkuperäisen suunnitelman mukaan edellisenä iltana vaan aloitin homman vasta aamutuimaan töissä.

Kello tikitti ja korujen piti olla lähtövalmiina 10.45, jotta kaasona toimiva ystäväni ehtii kampaajalle. Tietenkään juuri silloin ei ensin löydy printterin piuhaa ja sitten kun se löytyy, on muste lopussa. Piirrä, anna kuivua, leikkaa, skannaa, kopioi, liitä, sommittele, tulosta. Ja tee kaikki kahtena siltä varalta, että niille käy jotain. Lopulta sain kaiken töissä tehtävän valmiiksi (uskomatonta kyllä!), pakkasin loput koruosat ja tarvittavat työkalut mukaan ja juoksin ystäväni luo uunittamaan ja viimeistelemään kaivatut korut.

Luojan kiitos S asuu kävelymatkan päässä työhuoneeltani. Taisin silti tehdä ennätyksen tuolle matkalle uhkaavasti kymmentä lähestyvää kelloa vilkuillen. Perillä levitin lasisen ruokapöydän puolilleen tarvikkeita ja kävin töihin.

Oikeastihan S tilasi vain korvikset mutta koska laiva-aihe oli niin oiva, päätin lisätä soppaan myös origamipaattikaulakorun. Ja tietysti myös kortin, joka sopii tyyliin. Olivat kuulemma myös polttareissa taitelleet paperiveneitä, mikä selvisi vasta korttia näyttäessäni.

Ehdimme kuin ehdimmekin ja korut lahjarasioissa ja kortti (ja hillitön määrä muuta tavaraa) mukanaan S otti taksin ja suuntasi puiselle purjelaivalle juhlimaan. Minä sen sijaan kävelin hieman aiempaa rauhallisemmin takaisin töihin ja tihkusateesta huolimatta hymyilytti. Hiiohoi!

niin lähellä mutta niin kaukana

Niin se kameran piuha. Arvaatko missä se oli?

No siellä koneen takana pöydällä tietysti. Löytyi kun laskin näytön alas lähteäkseni kotiin.

haastetta sarvista

Kuten tiedätte, minulla on haastevamma mutta ajattelin tällä kertaa tarttua härkää eli haastetta sarvista ja vastailla sormia vetreyttääkseni ihanan Tyyliholistin minulle viskaamaan kysymyspinoon. Kysymykset on selvästi suunnattu enemmän muotipuolen blogeihin mutta ei se mitään, täältä pesee silti!

1. Minne matkustaisit juuri nyt?
Amsterdamiin on aina kova ikävä (ja edulliset lennot), toisaalta Berliini on keikkunut haavelistalla jo kauan eikä vähiten erään tatuointitaiteilijan takia. Lottovoittoa odotellessa.

2. Lontoo vai Pariisi?
Pariisissa en ole käynyt mutta synnyinmaan pääkaupunki vetää kyllä pidemmän korren. Puhun sitäpaitsi huomattavasti sujuvampaa englantia kuin ranskaa. Lontoo siis, viimeksi olen vieraillut siellä ysiluokalta juuri päässeenä. Olisihan se korkea aika jo kirmata takaisin, eikö vain?

3. Missä maassa/kaupungissa haluaisit asua?
Palaa kohtaan yksi. Olen kerran jo meinannut jättää palaamatta sieltä Suomeen ja yksi pala sydämestä tulee aina olemaan siellä. Sitäpaitsi puhun hollantiakin paremmin kuin ranskaa. ;)

4. Rakkain laukkusi?
Laukut eivät ole mikään ykkösprioriteettini, rakastan rikki aina kulloisenkin käytössä olevan. Nyt tiensä päätä lähestyy vinhaa vauhtia täälläkin moneen kertaan nähty Cheap Mondayn puolijoukkueteltta. Korvaajan etsintä on paniikinomaisesti käynnissä.

6. Mitä et missään tapauksessa pukisi yllesi?
Onpas hankala kysymys. Periaatteessa en koskaan sano ei koskaan, ajan ja paikan pitää vain olla oikea. Tällä hetkellä en kyllä näe itseäni esimerkiksi trendikkäissä porkkananmallisissa housuissa, jotka kaikkien muiden päällä näyttävät törkeän hyvältä, etenkin oudolla printtikuosilla varustettuna.

7. Paras /huonoin nettikauppa kokemuksesi?
Oikeastaan tähän mennessä ei ole ollut kuin hyviä kokemuksia ja kokemusta nettishoppailusta on aika laajalti. Ehkäpä näitä voisi rankata enemmänkin ongelmatilanteisiin reagoinnilla, jossa Ebay on kyllä aivan ykkönen siihen nähden, että siellä tehdään kauppaa yleensä Ebaysta riippumattoman tahon kanssa.

8. Kuinka kauan voisit olla shoppailematta?
En rehellisesti sanottuna tiedä. Välillä tulee törsättyä enemmän ja sitten taas tiukisteltua tarkemmin. Seilaan vaiheesta vaiheeseen taloudellisen tilanteen ja erilaisten tarpeiden ja halujen mukaan.

9. Suosikkisuunnittelijasi?
Tämä on nyt vähän se sellainen rekkakuski vastaa kukkakauppiaan kysymykseen -osa. Mutta kyllähän tietysti Maison Martin Margiela vetoaa ja Ann Demeulemeester sykähdyttää vaikka tuon sukunimen joudunkin joka hemmetin kerta googlaamaan, että se menee oikein. Palillon printeissä on sitä jotakin ja sitten tietysti ei voi jättää mainitsematta Claude Garamondia, millä ei tietenkään ole enää mitään tekemistä vaatteiden kanssa. Suunnittelija kuin suunnittelija.

10. Syksyn must have hankinta?

Hiton hienot kumisaappaat tietysti!

Haasteen heitän eteenpäin Silent Discoon, Karnevaalikauteen sekä Tunnetilaan. Ottakaas tytöt koppi!

Ja voi hemmetti, linkatessani tuon viimeisen, muistin saaneeni Ninalta myös haasteen tässä hiljattain. Siihen en ole tietenkään vielä reagoinut. Lupaan palata asiaan senkin kanssa. Hiton haastevamma!

///

Tyyliholistin vastaukset samoihin kysymyksiin

kunnes tapaamme taas

Se tunne kun alat randomisti googlata harjoittelijan palkkaamiseen liittyviä asioita ja päädyt yhtäkkiä sattumalta sivulle, jonka etusivun kuvissa killistelet itse.

///

korkeakouluosaajat.fi

tähtiä ja toimistoja

Eilisen palaverin bonuksena minulla on nyt vihdoin myös langaton netti käytössä. Olen siis siirtänyt kotitoimistoni epäergonomisesta hyllynreunalla keikkumisesta ruokapöydälle. Ensitöikseni hoidin toimistostani käsin myös lääkäriajan tälle päivälle. Flunssakuume kun on kestänyt nyt yli viikon eikä ole laantumaan päin lainkaan.

Onneksi pienempi potilas on paljon reippaampi kuin minä vaikka kipeä on hänkin. Eilen illalla raivoisan (ja täysin turhan) taistelun jälkeen O haki pehmolelunsa, otti minua kädestä ja sanoi, että "äiti, hiivitäänkö parvekkeelle katsomaan tähtiä." 

ötökkä katossa

Satuin mainitsemaan äidilleni, että Stockmannilla* olisi ihana Ivana Helsingin Lento-varoitin* kantistarjouksessa ja että se näyttäisi huomattavasti paremmalta kuin olohuoneen näkyvimmälle paikalle sijoitettu tavisvaroittimeni. Äitini totesi siihen, että he ovat joskus moisen kapistuksen saaneet lahjaksi eikä sillä ole oikein mitään paikkaa. Tänään ötökkä sitten lennähti olohuoneen seinälle katonrajaan ja vanha varoitin sai lähtöpassit. Pieni mutta mukava muutos tämäkin. Pidän siitä, että arkiset ja tarpeelliset asiat näyttävät kauniilta ja tässä tapauksessa toiveeni toteutuu kyllä täysin.

*Myin sieluni markkinavoimille, joten nämä ovat mainoslinkkejä

prinsessoja ja värikoodauksen aatelia

Tämän täytyy olla värikoodauksen aatelia. Mustavalkoisen minimalistista visuaalista ilmettä noudattavan Onno Helsingin kanssa palaveritkin ovat näemmä monokromaattisia. Ainakin kahvikuppien ja koneiden osalta. Puheenaiheet sen sijaan seilasivat kaikissa mahdollisissa sävyissä.

Oman värinsä täällä meidän olohuoneessamme pidettyyn palaveriin toi pieni Prinsessa Hilloposki kruunuineen ja korvakoruineen päivineen. Muutamissa muistiinpanoissakin näkyy kuninkaallinen kädenjälki. Kyllä kelpasi juoda kahvia vaihtuvan taidenäyttelyn ja nonstopina tarjoiltujen puisten leivosten keskellä.

///

Onno Helsinki Facebookissa

lämpiön täydeltä

Vaikka tämän päivän kuvauskeikan jouduinkin perumaan, oli eilisessä onneksi roppakaupalla kuvattavaa ja muutakin ihanaa. Varsinaisen aiheen (siis uusien opiskelijoiden orientaation) lisäksi minua ihastuttivat kesän aikana puurrettujen työtuntien (siis niiden joita tehtiin silloin kun muut olivat lomalla!) hedelmät, joita oli lämpiön täydeltä. Tuntui mahtavalta nähdä kuukausien uurastus oikeiden ihmisten käsissä, auditorion seinällä, selattavana ja olalla roikkumassa.

Kukaan ARTS-kassia kantaneista ei varmasti tullut edes ajatelleeksi, että se kameran takana häärinyt tyyppi on suunnitellut sen kassinkin. Eikä tarvitsekaan, oppaista puhumattakaan. Minua sen sijaan hymyilytti kyllä.

Hymystä huolimatta olo oli sen verran puuroinen, että urakoin kyllä näppärän setin kuvia kasaan mutta pidin kyllä melkein yhtä monta kahvitaukoakin. Tässä tapauksessa se oli onneksi ihan sallittua ohjelmankin ollessa melko vapaamuotoinen.

Toivottavasti näitä opinto- ja muita oppaita tullaan selaamaan vielä monta kertaa ja kassitkin pääsevät kunnolla käyttöön! Toivottavasti törmäämme vielä vaikkapa kaupungilla!

koskaan ei tiedä mitä elämä on seuraavan nurkan taakse jättänyt

Enpä olisi osannut kuvitella tullessani O kantorepussa Siivouskauppaan 2012 helmikuussa mihin kaikkeen se aamu tulisi vielä johtamaan. Kävelin aamuyhdeksältä sisään, latasin pöydälle lastenruokapurkit, lusikat, vaipat, vaihtovaatteet, ruokalapun ja erinäisiä viihdykeleluja ja sanoin, että noniin, palaveerataan vaan. Ja niin vaan seisoin kädet täristen vuoden 2013 elokuussa photopitin portilla muiden valokuvaajien vanavedessä menossa kuvaamaan lauantain pääesiintyjää lavan edestä punaisen photopassini turvin.

Tunsin itseni ja objektiivini hyvin pieneksi ammattilaisten rinnalla ja katsoin vellovaa ihmismassaa aidan toisella puolella illan pimeydessä. Sitten jääkaappipakastimen kokoinen järjestysmies käski jyrisevällä äänellään jonkun pienen ja ketterän juosta vielä keskelle välitilaa rakennetun rampin ali toiselle puolelle. Ja minähän juoksin. Päätyen täsmälleen keskelle lavaa, suoraan mikrofonin eteen.

Ja sitten lavalle asteli synkistä synkin legenda ja käsien tärinä jäi siihen. Puolentoista metrin päästä on käsittämätöntä kuvata Nick Caven kaltaista klassikkoa. Annoin mennä sarjatulella sillä aikaa oli vain ensimmäisen kappaleen ajan. Samalla sekunnilla kun kappale loppui, meidät hätisteltiin tiukin ottein pois mutta minä olin jo saanut haluamani.

Seisoin loppukeikan ajan kauempana, napsin muutamia yleiskuvia ja hymyilin vaikkei sitä kukaan pimeässä nähnytkään. Enpä olisi tosiaan toissa helmikuussa uskonut mihin se aamupalaveri johtaa.

Aivan samalla tavalla kuin en olisi koskaan uskonut, että vuoden 2011 toukokuussa juhlittujen kirahvikekkereiden jälkimainingeissa olen huomenna lähdössä Tukholmaan. Elämä on aika uskomatonta välillä.