hiiohoi

Lauantai käynnistyi merellisissä (ja hieman paniikinomaisissa) tunnelmissa kun säntäsin viimeistelemään tilaustyönä pyydettyä korusettiä laivoineen ja purjehdusaiheisine puhekuplineen. Unohdettuani reikäpihdit kotiin en voinut tehdä koruja valmiiksi alkuperäisen suunnitelman mukaan edellisenä iltana vaan aloitin homman vasta aamutuimaan töissä.

Kello tikitti ja korujen piti olla lähtövalmiina 10.45, jotta kaasona toimiva ystäväni ehtii kampaajalle. Tietenkään juuri silloin ei ensin löydy printterin piuhaa ja sitten kun se löytyy, on muste lopussa. Piirrä, anna kuivua, leikkaa, skannaa, kopioi, liitä, sommittele, tulosta. Ja tee kaikki kahtena siltä varalta, että niille käy jotain. Lopulta sain kaiken töissä tehtävän valmiiksi (uskomatonta kyllä!), pakkasin loput koruosat ja tarvittavat työkalut mukaan ja juoksin ystäväni luo uunittamaan ja viimeistelemään kaivatut korut.

Luojan kiitos S asuu kävelymatkan päässä työhuoneeltani. Taisin silti tehdä ennätyksen tuolle matkalle uhkaavasti kymmentä lähestyvää kelloa vilkuillen. Perillä levitin lasisen ruokapöydän puolilleen tarvikkeita ja kävin töihin.

Oikeastihan S tilasi vain korvikset mutta koska laiva-aihe oli niin oiva, päätin lisätä soppaan myös origamipaattikaulakorun. Ja tietysti myös kortin, joka sopii tyyliin. Olivat kuulemma myös polttareissa taitelleet paperiveneitä, mikä selvisi vasta korttia näyttäessäni.

Ehdimme kuin ehdimmekin ja korut lahjarasioissa ja kortti (ja hillitön määrä muuta tavaraa) mukanaan S otti taksin ja suuntasi puiselle purjelaivalle juhlimaan. Minä sen sijaan kävelin hieman aiempaa rauhallisemmin takaisin töihin ja tihkusateesta huolimatta hymyilytti. Hiiohoi!

niin lähellä mutta niin kaukana

Niin se kameran piuha. Arvaatko missä se oli?

No siellä koneen takana pöydällä tietysti. Löytyi kun laskin näytön alas lähteäkseni kotiin.

#muutto

Uskomatonta kyllä, aloitin pakkaamisen tiistaina aamukymmeneltä ja täällä sitä ollaan. Viimeinen kuorma tuotiin eilen, suurin osa jo silloin tiistaina. Matkaan mahtuu myös monta mutkaa mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Vaurioiksi kirjattakoon yksi haava sekä yksi kadonnut lukko.

Jäimme vain kerran jumiin autolla lukitun rautaportin taakse ja mitään ei tuon mainitun sormen lisäksi hajonnut. Hermot ehkä muutamaan kertaan toki mutta eihän meillä lasketa. Onneksi on kahvia, Hello Kitty -laastareita ja ihan mahtavia ihmisiä, jotka mahdollistivat koko muuton itseasiassa kaksi päivää etuajassa. P ja J, superkiitos!

O toimi tietenkin myös apuna sen minkä kerkisi. Useimmiten enemmän kuin olisi ollut tarvetta. Kuvia tuli napsittua aika sekalaisessa järjestyksessä milloin mistäkin kohtaa muuttokuormaa. Vähän sama idea siis kuin päivä asu -kuvissa. Samat laatikot mahdollisimman monesta eri suunnasta.

Vanha työhuone näytti tyhjänä hieman haikealta. Jätin hiljaiset kiitokset kuluneesta tasan vuodesta. Jäljellä on enää loppusiivous, jonka käyn tekemässä kun ehdin. Ensin on pakko paikata muuton aiheuttamaa valmistuneiden töiden vajetta hieman täällä uudella toimistolla.

Vaikka on ihanaa olla täällä korkeiden ikkunoiden keskellä, on silti pakko sanoa, että muuttaminen itsessään on aivan kamalaa. Ja niinkuin minä maaliskuussa kotia muuttaessani vannoin, että nyt ei kyllä vähään aikaan. P:kin nauroi vannoneensa ettei koskaan enää kun muutti työhuonettani sinne edelliseen paikkaan.

Luojan kiitos se on ohi!

kaaos

Koska kuvat kertoisivat enemmän kuin tuhat sanaa, olisin mielelläni näyttänyt teille millaista on olla laatikkokaaoksen keskellä kun kaikki on hukassa. Mutta juuri siksi en löydä myöskään kamerani piuhaa joten ei kuvia.

Täällä ollaan kuitenkin.

Uudessa osoitteessa.

tähtiä ja toimistoja

Eilisen palaverin bonuksena minulla on nyt vihdoin myös langaton netti käytössä. Olen siis siirtänyt kotitoimistoni epäergonomisesta hyllynreunalla keikkumisesta ruokapöydälle. Ensitöikseni hoidin toimistostani käsin myös lääkäriajan tälle päivälle. Flunssakuume kun on kestänyt nyt yli viikon eikä ole laantumaan päin lainkaan.

Onneksi pienempi potilas on paljon reippaampi kuin minä vaikka kipeä on hänkin. Eilen illalla raivoisan (ja täysin turhan) taistelun jälkeen O haki pehmolelunsa, otti minua kädestä ja sanoi, että "äiti, hiivitäänkö parvekkeelle katsomaan tähtiä." 

onnea ja aallonpohjia

Ajattelin kertoa ihanasta pienestä sattumasta tänään ja sitten jäin miettimään, että viime aikoina blogi on ollut täynnä onnistumisia ja iloa. Uusia projekteja on julkistettu kasapäin, olen päässyt huikeisiin paikkoihin, tavannut mahtavia persoonia ja ihania ihmisiä. Saan tehdä sitä mitä haluan ja olen halunnut jakaa sen myös teidän kanssanne. Jäin miettimään, että varmasti joku siellä ruudun takana kiristelee hampaitaan ja miettii, että taas se kehuu kaikkea, onnistuu muka joka jutussa ja intoilee ties mistä taas. Valehtelee paskiainen kuitenkin ja siloittelee elämäänsä, kiillottelee kulisseja.

Usein tuntuu siltä, että asiat tapahtuvat ryppäissä. Kun menee hyvin, menee hyvin vähän joka puolella. Kun ollaan aallonpohjassa, siellä möyritään sitten niin työelämässä kuin henkilökohtaisen kaaoksenkin keskellä. Välitilaa ei tunnu olevan tai ainakaan se ei oikein näy täällä, yksittäisten kirjoitusten rivien välistä vaikka niitä kirjoituksia joka päivä tänne ilmestyykin. Kaikki on joko tai.

Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään hämmästyttävä sattuma vaan taustalla jylläävät ihan järkevät syyt. Iso osa työprojekteista toteutetaan kesän aikana, silloin kun muut lomailevat. Niitä puurretaan kasaan kun valtaosa ihmisistä makaa rannalla. Minä olen käyttänyt bikineitä tänä kesänä kerran. Kun kesä on paahdettu täysillä, ei ole ihme, että iso osa töistä valmistuu samaan aikaan. Useimmat organisaatiot ja yritykset haluavat uutta materiaalia nimenomaan syksyksi. Koulut siksi, että uusi lukuvuosi alkaa. Muut vähän samankaltaisesta syystä. Lomat on lusittu (mikä kammottava facebook-termi!) ja on aika pistää taas rattaat pyörimään. Niinpä täälläkin on vain muutaman viikon sisällä näkynyt kasapäin uudenkarheita ilmeitä. Kaikki samaan aikaan.

Kasaantuminen on yksi asia, hehkuttaminen toinen. Vaikka kaikki ei tänne valukaan, on alkuvuosi ollut raskas niin monella tasolla, että sen selittäminen olisi melkoisen mutkikasta. Olen ollut henkisellä vuoristoradalla ilman turvakaaria jo pidemmän aikaa. Kuohunut on kotona ja töissä. Moni asia, tai oikeastaan kaikki kantava elämässä on pistetty palasiksi ja kasattu uudestaan. Osaa on pitänyt liimailla ja teippailla vähän enemmän, toiset tornit ovat pysyneet kasassa itsekseenkin. Jaksaminen niin henkisesti kuin fyysisestikin on ollut kovalla koetuksella ja yhdet sun toiset itkutkin olen matkan varrella tirauttanut. Julkisesti ja yksin kotona yöllä.

Juuri siksi, että kaikki ne valmistuneet asiat on puurrettu kasaan aidosti hiellä ja kyynelillä, saa ne tuntumaan vieläkin hienommilta. Jos en olisi nähnyt niiden eteen vaivaa, eivät ne tuntuisi yhtä makealta nyt kun ne ovat kasassa. Kaikkien myrskyjen läpi on menty hammasta purren ja kaikki on valmistunut ajallaan, sekin tuntuu tällä hetkellä melkoiselta saavutukselta. Ainoa tapa jaksaa se kaikki on myös löytää ne onnistumisen hetket ja pitää niistä kiinni. Niiden täytyy pysyä kirkkaana mielessä silloinkin (tai ehkä juuri silloin) kun usko meinaa loppua. Ne valmistuneet työt, tyytyväiset asiakkaat, iloiset loppukäyttäjät, ne pitävät minut kiinni elämässä.

Ilman kaikkea sitä mikä on revitty auki tänä vuonna, en olisi juuri nyt niin onnellinen kaikesta siitä mikä siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi on onnistunut. Palataanpa siis postauksen alkusanoihin. Minusta oli vain niin ihanaa, että minulla on asiakkaita, joiden kanssa voin vaihtaa myös päivähoitokuulumisia. Ja sellaisia asiakkaita, jotka tarjoutuvat pitämään palaverin meillä ihan vain siksi, että O on kipeänä ja me olemme täällä kotona. Sellaisia asiakkaita minulla on, maailman parhaita nekin. Kaiken sen muun ihanan lisäksi, jota viime aikoina on riittänyt.

Loppuun tunnelmapala, joka soi taustalla kun seisoin Tukholmassa hotellin terassilla iltayöstä ja mietin näitä kaikkia asioita. "Only know you've been high when you're feeling low"

kynäpurkkeja ja kissanleluja

Viihdettä on revittävä sieltä mistä sitä eniten saa kun molemmat ovat kipeinä. Sängynpohjallakaan ei malteta koko päivää maata joten korvaavaakin aktiviteettia on keksittävä. Me olemme tänään yskimisen, aivastelun ja niistämisen lomassa mm. lukeneet läpi kaikki taloudesta löytyneet lehdet ja etenkin mainokset, nukkuneet aivan överipitkät päikkärit, piirtäneet sekä paperille, että kynäpurkkiin, katsoneet kokkausohjelmia ja heittäneet kaikki kissanlelut yksi kerrallaan pitkin olohuonetta.

Onneksi äsken tuli pikkukakkonen ja sen jälkeen alkaa periaatteessa suihkuaika joka saakin viihteellisyytensä takia kestää vaikka iltatoimiin asti minun puolestani. Eikä siitä lämpimästä vesihöyrystäkään varmaan haittaa ole. Kuvasta päätellen meillä voisi yrittää viihtyä myös imuroimalla, O on varmasti samaa mieltä, minä taidan kokeilla sitä kikkaa vasta huomenna.

lastenohjelmakeskeinen

Ennen kello yhdeksää tänä aamuna olin jo perunut valokuvauskeikkani, ilmoittanut ettei O tule päiväkotiin sekä siirtänyt huomisen palaverin anniskelualueelta lapsiystävällisempään lokaatioon. Olin nimittäin herännyt kymmenen minuutin välein koko yön silittelemään yskivää, itkevää ja niistävää lämmintä O:ta. Kiireisestä viikosta tulikin yllättäen vähän vähemmän kiireinen ja vähän enemmän lastenohjelmakeskeinen.

korukirous

Mikä hemmetti siinä on, että aina kun ostan uuden korun, se hukkuu heti ensimmäisenä käyttöpäivänä. Tällä kertaa ei taida olla yhtä ihastuttavia pelastavia enkeleitä lähellä kuin viimeksi, tänään hukkunut koru on nimittäin ostettu viime torstaina Tukholmasta ja oli tänään ensimmäistä ja näemmä myös viimeistä päivää kädessä. Jäi siitä sentään yksi kuva muistoksi, perhana. Ja miksi ne kadonneet eivät koskaan ole muutaman euron rihkamaa vaan aina ne vähän hintavammat hankinnat, kysyn vaan?!

aamuherätyksiä ja perspektiivejä

Kylläpä ottaa muuten koville liukuviin ja luoviin työaikoihin tottuneelle herätä kuudelta, työntää O rattaissa kaatosateessa päiväkotiin seitsemäksi ja rynnistää vähän yli kahdeksaksi Arabianrantaan valokuvauskeikalle kun toinen korva on lukossa kolmatta päivää ja ohimoita jäytää sahaava kuume.

Tällaisina aamuina muistutan itseäni aina siitä yhdestä isästä jonka kanssa juttelin taannoin. Hän herää omalla lapsiviikollaan viideltä joka aamu ehtiäkseen viedä lapsen kolmella julkisella kulkuneuvolla äidin valitsemaan päiväkotiin.

Pistää taas maailmaa hieman perspektiiviin.

me and my superpowers

Avasin sitten äsken vähän ulko-ovea.

#instatukholma

Tukholma oli odotetusti trenditietoinen, hyväntuoksuinen, aurinkoinen ja ihana. Kentällä minua tervehti Suomen kaatosateen jälkeen kirkas auringonpaiste ja vastapaistettujen korvapuustien tuoksu. Reissu oli antoisa, ruokaisa, rankka ja huikea. Tuliaisina toin mukanani jo keskiviikkoiltana alkaneen flunssakuumeen, joka muutti minut käveleväksi zombieksi samantien. Kaikki ylimääräinen oli karsittava pois joten kuulumisetkin ovat näkyneet pääosin Instagramin puolella (joka kannattaa muuten tsekata tuolta sivupalkista, kuvatekstit ovat olennainen osa näitä!) eivätkä täällä.

Radiohiljaisuus jatkui valitettavasti myös täällä Suomen kamaralla sillä vastavuoroisesti saatuani kuumeen mukaani, jätin jotain Tukholmaan. Se jotain oli koneeni virtapiuha. Korvaava kapistus saapui äsken joten tästä se taas lähtee. Aloitetaan kuvasaldon purkaminen näillä mainituilla Instagram-kuvilla, muut tunnelmat seuraavat perässä kun ehdin käydä niitä hieman läpi. Vinkkiä tulevasta voi vilkuilla jo vähän näistäkin, näppärin löytää eräästä kuvasta vihjeen yli vuoden kestäneeseen salamyhkäilyyn.

blogipallojen paluu

Blogiklassikko Pauli-serkun pallot hukkuivat muutossa ja jos totta puhutaan, minä luulin pitkään niiden jääneen O:n huoneeseen vanhaan kotiin. Ystäväni kyseli hiljattain, että haluaisinko vaihtopalloja koska heiltä oli hajonnut se varsinainen valosarjaosa ja toi työhuoneelle kasan valkoisia ja kermanvärisiä palloja. Samaan aikaan minun valosarjani teki ihmepalaamisen ja löytyi yllättäen vanhempieni luota.

Äsken kävin askartelemassa uudet vaaleat pallot keltaisten paikalle ja koko härvelin kuolemaa uhmaten kiikkerällä tuolilla seisten, apukäsien ja -tassujen ristitulessa parvekkeen kattoon. Vain huomatakseni ettei minunkaan valosarjani toimi. Noh, onhan se kivan näköinen tietysti näinkin.

sadetta ja säntäilyä

Syksy on selvästi tullut. Ulkona sataa kaatamalla, keltaiset lehdet liiskaantuvat kenkien alle, O jäi kyyneleet silmissä päiväkotiin, unohdin tärkeät paperit kotiin ja O:n kumisaappaat ovat liian pienet. Kiireinen työpäivä alkoi jo ennenkuin ehdin kotiovesta ulos. Tänään olisi ohjelmassa tilitoimistossa käyntiä, uuden matkalaukun hakemista Kampista, jännittävää tapaamista ja tietysti myös ne ihan normaalit työt, joita ei niitäkään ole kovin vähän.

Miten sinun maanantaisi alkoi?

vincent tuli taloon

Nyt on sitten mieskin talossa vaikka kovasti uhosin ettei sellaisia tarvita. Vincent on kuitenkin varsin sorja ja hiljainen. Siksi se varmaan tuonne olohuoneen nurkkaan muuttikin. Ai mistäkö päättelen sen olevan mies? No nimestä tietysti ja siitä, että sillä on kolme jalkaa.

Sain kuin sainkin siis valaisimen kasaan ja se on kerrassaan kaunis. Kovin hyvin sillä ei kyllä sytytä mutta niinhän sitä sanotaan, että kauneus ja äly eivät viihdy samassa päässä vai miten se meni. Kaunistakoon olohuonetta sen aikaa pimeänä, että eräs nimeltämainitsematon ei tässä mitään apua tarvita -nainen saa ostettua sen lampun, joka myydään erikseen kuten pakkauksessa selkeästi lukee.

suttunutturan paluu

Kevyt kesätukka on ollut ihan toimiva ratkaisu mutta koska tähtään takaisin pidempään pehkoon, aletaan nyt lähestyä taas sitä rajaa, jossa tukka on liian lyhyt ollakseen pitkä ja liian pitkä ollakseen lyhyt. Olen jo muutaman viikon odottanut, että saan vaihtelua iänikuiseen vaimotukkaani ja nyt pituutta on vihdoin sen verran, että klipsit sai nätisti kiinni. Suttunuttura on palannut!

maanantaitunnelmissa

Aamulla aurinko paistoi kotitoimistoon ja assistentit haukottelivat makeasti ennen leviämistään pitkin sohvia.

Minä sen sijaan kuorrutin puoli keittiötä lämpimällä maitovaahdolla, siivosin kissanoksennusta eteisen peililipastosta ja juoksentelin edestakaisin tarvittavia tavaroita etsien ja kelloa vilkuillen.

Bussissa luin työsähköposteja ja ajoin pysäkkini ohi. Melkoisen lenkin jälkeen pääsin vihdoin töihin, olisi ehkä sittenkin vain pitänyt ottaa niistä assareista mallia. Maanantai, tähän palataan vielä!

nukkumatin kintereillä

Aika vähän on viime aikoina tullut kirjoitettua äitiydestä, O:sta toki montakin kertaa mutta ne tarkemmat ja tiukemmat pohdinnat vanhemmuudesta olen pohtinut ihan ylhäisessä yksinäisyydessäni yön pimeinä tunteina, bussissa matkalla töihin tai ystävieni olkapäiden välittömässä läheisyydessä. Oi mutsi avasi kuitenkin eilen illalla sanaisen arkkunsa nukkumisesta, joten ajattelin, että kas tässäpä oiva aasinsilta minullekin. Sekin kun on kovasti ollut tapetilla täällä meilläkin enemmän ja vähemmän mullistavien muutosten myrskyissä.

Alunperinhän O nukkui jo hienosti omassa sängyssä ja pinniksen paikanviejäkin oli jo tulossa. Isojen tyttöjen sänkyä odotettiin kovasti ja sitten koko elämä meni uusiksi ja piti yhtäkkiä miettiä ihan toisenlaisia reaaliteetteja kuin sängyn maalaamista valkoiseksi tai sen sijoittamista O:n huoneeseen. Yhtäkkiä kun ei ollut enää sitä huonettakaan, eikä sänkyä. Edes minulla.

Täällä meillä nukutaan samassa yhteisessä makuuhuoneessa, isolla parisängyn patjalla. Vierekkäin, selät vastakkain, käsi minun hiuksissani tai molemmat kädet minun kaulani ympärillä. Pienet sormet kämmenellä tai kymmenen pientä varvasta kylkiluissa. O on aina ollut sopeutuvainen, hyvin nukkuva, itsenäinenkin. Olen kirjoittanut meidän nukkumisistamme aiemminkin ja useimmiten niissä ei ole ollut ohimeneviä lyhyitä kausia lukuunottamatta juuri mitään ongelmaa.

Muutto, ero ja muut mullistukset ovat tuoneet oman värinsä moneen asiaan eikä nukkumatin metsästys ole poikkeus. Oikeastaan suurimmat ongelmat ovat liittyneet nimenomaan nukkumiseen eivätkä niihin moniin muihin asioihin, joita olen pelännyt etukäteen. Päivisin asiat sujuvat kohtuullisen letkeästi omalla painollaan mutta O ei haluaisi mennä nukkumaan eikä nuku kovin hyvin. Nyt alamme olla onneksi jo voiton puolella kun elämä on alkanut asettua uomiinsa ja arkirutiinitkin löytyä alun shokkivaiheen jälkeen.

Kaikkein vaikeinta onkin olla ylianalysoimatta asioita. Kaikki ei johdu erosta, vaan osa on aivan tavallisia melkein kolmevuotiaan vaiheita. Toisaalta tottakai muuttuva elämäntilanne vaikuttaa ja näkyy. Hankalinta on löytää tasapaino näiden asioiden välillä. Tukea, turvaa ja läheisyyttä tarvitaan aivan varmasti normaalia enemmän oudossa tilanteessa mutta niin tarvitaan mielestäni myös selkeyttä, rajoja ja rutiineja, joista pidetään kiinni. Se, kumpaa toteuttaa milloinkin pitää vain valita. On luotettava omaan tunteeseen siitä, kummalle on suurempi tarve juuri nyt.

Aluksi nukkumaanmeno ei ollut mikään ongelma mutta O heräili öisin itkemään tai huutamaan. Joillain kerroilla riitti ihan pieni hyssyttely, käden ojentaminen selän päälle. Toisina öinä itkin O sylissä O:n kanssa yhdessä vaikka kuinka kauan. Heräilyjä oli satunnaisia määriä mutta keskimäärin kaksi yössä, välillä enemmän mutta jonkin aikaa ei koskaan yhtä vähemmän. Aamulla, heräämisten jälkeen pikkulikka olisi nukkunut kuin tukki vaikka puolillepäivin. Katsoin tärkeimmäksi olla lähellä, saatavilla silloin kun yöherätys tulee ja rauhoittaa iltoja ja iltarutiineita mahdollisimman paljon. Nyt O nukkuu melkein joka yö täydet unet mutta itse nukkumaanmenosta on tullut aika pitkällinen projekti.

Kauniisti omaan sänkyyn puolikkaalla sadulla nukahtava lapsi on jossain kaukana takana, vain hämärä, melkein kadonnut muisto. Toki niitäkin iltoja on kun yksi loru riittää mutta melkein aina luen kyllä aikamoisen pinon kirjoja saatellakseni O:n unten maille. Olen tehnyt rajanvedon itseni kanssa ja päättänyt, että sängystä ei nousta haahuilemaan (paitsi tarvittaessa tietysti pissalle), ollaan hiljaa ja juttelukin on hiljaista supinaa, leluja ei kanneta sänkyyn kasapäin, yksi nukkumaanmennessä valittu riitää. Mutta kirjoja voin lukea juuri niin monta kuin kunakin iltana tarvitaan, jotta nukahtaminen on levollista ja rauhallista. Vaikka sitten kaikki meillä olevat jos tarvitaan. Se on nyt tärkeintä ja ilmeisesti myös toimii koska tilanne on parantunut huomattavasti.

Hämähämähäkin laulaminen oli yksi yörutiineista, jota meillä on käytetty vauvasta asti. Se on toiminut mainiosti ja rauhoittanut näissäkin myrskyissä. Jossain kohtaa se kuitenkin kärsi inflaation ja O kielsi laulamasta. Liekö tajunnut yhteyden nukahtamisen ja kahdeksanjalkaisen välillä vai mistä oli kyse mutta tällä hetkellä kyseinen kipale on meillä pannassa. Katsotaan palataanko toistuvan encoren esittämiseen joskus myöhemmin, hieman kaiholla muistelen muutamia aiemmista uskomattoman tehokkaista konserteista.

Nukkumisongelmat eivät tosin koske vain O:ta. Tilanne on onneksi parantunut myös omalta kohdaltani jo huomattavasti. Minä olen aina ollut sellainen, että jos vain nukkumaan pääsen, nukun kyllä. Valvominen on tuttua töidenkin puolesta joten siinä vaiheessa kun saa nukkua, nukun aivan varmasti. Muutosten myötä myös minä aloin heräillä öisin tai istua valveilla kun pitäisi olla jo unten mailla. Ei minua välttämättä harmittanut tai ahdistanut mikään, ei vain nukuttanut. Öisin heräilin, en painajaisiin, enkä miettimään mitään, heräsin vain. Monta kertaa. Ja tietysti aina eri aikaan kuin O. Siitä alkaa äkkiä kertyä aika monta herätystä per yö kun nämä laskee yhteen. Onneksi, kuten sanoin, tilanne on paranemaan päin myös tältä osin.

Yhteisessä sängyssä nukkuminen ei minua häiritse lainkaan. Aiemmin koin tärkeäksi omankin tilan öisin ainakin ajoittain mutta tällä hetkellä tämä ratkaisu toimii erittäin hyvin. Olen vähän suunnitellut jonkinlaista sänkyratkaisua, joka olisi myöhemmin purettavissa kahdeksi normaalikokoiseksi sängyksi. Niin, että sitten kun O haluaa, saa hän oman sängyn ja puolikkaat ovat siirrettävissä makuuhuoneen eri puolille. Tällä hetkellä minulla ei ole mikään kiire niiden pienten varpaiden (ja kirjakasan) ulottuvilta mihinkään.

On myös pidettävä kiinni niistä pienistä onnistumisista. Illoista, jolloin riittää vain yksi kirja ja etenkin siitä yhdestä yöllisestä heräämisestä, jolloin valmistauduin istumaan taas pimeässä, huutamisesta hikinen lapsi sylissäni ja O sittenkin vain käännähti, kietoi kätensä kaulaani, sanoi "äiti" ja nukahti hymyillen. Sen hetken avulla olen jaksanut taas monta iltaa ja yötä lisää.

Miten ja missä teillä nukutaan? Leikitkö iltaisin satutätiä vai Idols-tähteä? Varpaat kylkiluissa vai kukin omassa rauhassaan? Parhaat nukkumatinpyydystysvinkit myös jakoon!