niin paljon kaikkea eikä silti päätä eikä häntää

Maailmassa on monta ihmeellistä asiaa ja jostain syystä niistä aika moni on ilmestynyt minun elämääni tämän vuoden aikana. Saa nähdä yllättävätkö viimeiset neljä kuukautta yhtä paljon kuin jo kuluneet kuukaudet.

Tänään otin aamulla kahvia mukaan kotoa, bussimatkasta tuli kertaheitolla rattoisampi.

Syksy on tullut, olen vihdoin luovuttanut ja vetänyt jalkaani legginsit minihameen sijaan. Ja pisteeksi i:n päälle vielä suuren turvahupun.

Tässä postauksessa ei ole oikein päätä eikä häntää vaikka pari pärstäkuvaa mukana onkin. Blogissa  lienee muutenkin hetken päätöntä ja hännätöntä hiljaiseloa, että ehdin kuroa umpeen kaikki muuton takia levinneet aikataulut. Viihdytä sinä minua sillä aikaa kertomalla miksi luet tätä, kuka olet ja mistä tulet, mitä haluaisit nähdä täällä enemmän ja mitä vähemmän. Sana on vapaa.

Ja jos kuulumiset kiinnostavat kiireenkin keskellä, tsekkaa vaikka tätäkin postausta hallitseva Instagram. Sitä on aina aikaa päivittää, eikö vain?

olisiko sinusta siihen?

Nyt on tullut se hetki, että Ainoa Graphic Design etsii vihdoin virallisesti yleismiesjaskaa tai pystynmihinvaanpirkkoa. Innostunut luova hullu saa harjoittelupaikan keskeltä kaoottisia aikatauluja, helvetin hyvää kahvia, huonoa huumoria ja mainiota menoa.

Paikan saanut pääsee heti aitojen asiakastöiden pariin, kokeilemaan rajojaan, näyttämään kyntensä ja kurkistamaan yhden naisen keskisuuren mainostoimiston maailmaan. Ollakseni kuitenkin rehellinen, luvassa on varmasti myös ympäripyöreitä päiviä ja sekalaista juoksupoikahommaa. Kantin on kestettävä muuttuvat tilanteet, nopealla aikataululla annetut tehtävät ja toimenkuva, joka ulottuu tulitemppujen kuvaamisesta aina kahvimaidon ostamiseen asti. Mikä on minun arkeani, on oleva myös sinun arkeasi ja siitä kahdeksankymmentä prosenttia on jotain ihan muuta kuin siistien kuvien tekemistä koneella.

Jos pensselit ja/tai kamera pysyvät kädessä, taitto-ohjelma on ainakin etäisesti tuttu ja uskot kestäväsi lempeää diktatuuria, laita sähköpostiviesti osoitteeseen ainoa.fi@gmail.com ja perustele miksi juuri sinun pitäisi päästä Ainoan ensimmäiseksi assariksi, oikeaksi kädeksi ja vasemmaksi varpaaksi.

Paikka täytetään välittömästi kun oikea henkilö osuu kohdalle tai viimeistään lokakuun alussa. Tässä leikissä nopeat siis todellakin syövät hitaat.

///

Aiempia mietteitäni samasta aiheesta eli siitä kuinka annetaan sielu päivähoitoon

hiiohoi

Lauantai käynnistyi merellisissä (ja hieman paniikinomaisissa) tunnelmissa kun säntäsin viimeistelemään tilaustyönä pyydettyä korusettiä laivoineen ja purjehdusaiheisine puhekuplineen. Unohdettuani reikäpihdit kotiin en voinut tehdä koruja valmiiksi alkuperäisen suunnitelman mukaan edellisenä iltana vaan aloitin homman vasta aamutuimaan töissä.

Kello tikitti ja korujen piti olla lähtövalmiina 10.45, jotta kaasona toimiva ystäväni ehtii kampaajalle. Tietenkään juuri silloin ei ensin löydy printterin piuhaa ja sitten kun se löytyy, on muste lopussa. Piirrä, anna kuivua, leikkaa, skannaa, kopioi, liitä, sommittele, tulosta. Ja tee kaikki kahtena siltä varalta, että niille käy jotain. Lopulta sain kaiken töissä tehtävän valmiiksi (uskomatonta kyllä!), pakkasin loput koruosat ja tarvittavat työkalut mukaan ja juoksin ystäväni luo uunittamaan ja viimeistelemään kaivatut korut.

Luojan kiitos S asuu kävelymatkan päässä työhuoneeltani. Taisin silti tehdä ennätyksen tuolle matkalle uhkaavasti kymmentä lähestyvää kelloa vilkuillen. Perillä levitin lasisen ruokapöydän puolilleen tarvikkeita ja kävin töihin.

Oikeastihan S tilasi vain korvikset mutta koska laiva-aihe oli niin oiva, päätin lisätä soppaan myös origamipaattikaulakorun. Ja tietysti myös kortin, joka sopii tyyliin. Olivat kuulemma myös polttareissa taitelleet paperiveneitä, mikä selvisi vasta korttia näyttäessäni.

Ehdimme kuin ehdimmekin ja korut lahjarasioissa ja kortti (ja hillitön määrä muuta tavaraa) mukanaan S otti taksin ja suuntasi puiselle purjelaivalle juhlimaan. Minä sen sijaan kävelin hieman aiempaa rauhallisemmin takaisin töihin ja tihkusateesta huolimatta hymyilytti. Hiiohoi!

vauhtia ja vaatekaapin aarteita

Kunhan olen ensin juonut aamukahvin, odotellut tänne kotiin Mummun ja Papan O:n kanssa, rynnistänyt töihin, hakenut eilen sinne unohtamani reikäpihdit, muotoillut kutistemuoville erään ystäväni ystävän häälahjakorut, juossut kyseisen ystäväni luo uunittamaan ne, laittanut niihin koruosat kiinni ja ne kiinni lahjalaatikkoon, antanut ne ystävälleni, juossut takaisin töihin, tavannut Ninan, kerännyt myytävät kimpsut ja kampsut mukaani ja kävellyt tien yli puistoon, jonka puunlatvat näkyvät työhuoneeni ikkunaan, onkin:

Tule ihmeessä moikkaamaan ja penkomaan uutta kotia etsivää vaatevarastoa!

///

Siivouspäivä

niin lähellä mutta niin kaukana

Niin se kameran piuha. Arvaatko missä se oli?

No siellä koneen takana pöydällä tietysti. Löytyi kun laskin näytön alas lähteäkseni kotiin.

#muutto

Uskomatonta kyllä, aloitin pakkaamisen tiistaina aamukymmeneltä ja täällä sitä ollaan. Viimeinen kuorma tuotiin eilen, suurin osa jo silloin tiistaina. Matkaan mahtuu myös monta mutkaa mutta loppu hyvin kaikki hyvin. Vaurioiksi kirjattakoon yksi haava sekä yksi kadonnut lukko.

Jäimme vain kerran jumiin autolla lukitun rautaportin taakse ja mitään ei tuon mainitun sormen lisäksi hajonnut. Hermot ehkä muutamaan kertaan toki mutta eihän meillä lasketa. Onneksi on kahvia, Hello Kitty -laastareita ja ihan mahtavia ihmisiä, jotka mahdollistivat koko muuton itseasiassa kaksi päivää etuajassa. P ja J, superkiitos!

O toimi tietenkin myös apuna sen minkä kerkisi. Useimmiten enemmän kuin olisi ollut tarvetta. Kuvia tuli napsittua aika sekalaisessa järjestyksessä milloin mistäkin kohtaa muuttokuormaa. Vähän sama idea siis kuin päivä asu -kuvissa. Samat laatikot mahdollisimman monesta eri suunnasta.

Vanha työhuone näytti tyhjänä hieman haikealta. Jätin hiljaiset kiitokset kuluneesta tasan vuodesta. Jäljellä on enää loppusiivous, jonka käyn tekemässä kun ehdin. Ensin on pakko paikata muuton aiheuttamaa valmistuneiden töiden vajetta hieman täällä uudella toimistolla.

Vaikka on ihanaa olla täällä korkeiden ikkunoiden keskellä, on silti pakko sanoa, että muuttaminen itsessään on aivan kamalaa. Ja niinkuin minä maaliskuussa kotia muuttaessani vannoin, että nyt ei kyllä vähään aikaan. P:kin nauroi vannoneensa ettei koskaan enää kun muutti työhuonettani sinne edelliseen paikkaan.

Luojan kiitos se on ohi!

kääpiöpöytä, tikkaat ja muita tarinoita

Kun tutut tavarat tuo tilaan, jonka koko mittakaava on erilainen, alkaa kaikki näyttää kummalliselta. Aiemmassa työhuoneessani majaillut lasipöytä oli mielestäni iso ja nyt tänne viisi metriä korkeaan huoneeseen kannettuna se näyttää aivan säälittävän pieneltä, kääpiöpöydältä.

Sama kutistuminen koskee Ikean mustaa sohvaa, joka muutti kanssani. Se vei melkein koko ikkunaseinän edellisessä paikassa. Täällä se hengailee vähän orpona ja hukkuu huoneen toiseen päähän kokonaan. Tarvitsee kaveriksi ainakin maton ellei kaksi. Vastapäätä mahtuisi helposti toinen samanmoinen.

Mittakaavanmuutos tuntuu yllättävän omituiselta. Sitä on jotenkin tottunut tietyllä korkeudella oleviin asioihin ja kun ne pistetään päälaelleen, olo on vähän orpo. Pöytä on sama kuin ennenkin, samoin tuoli mutta minä olen jotenkin muuttunut muuttanut. Näkökulma on siinäkin mielessä erilainen, että ennen istuin kivijalassa ja nyt tähyilen ikkunasta puidenlatvoja täällä kolmannessa kerroksessa.

Kun kuulin ensimmäistä kertaa tästä työtilasta, näin sieluni silmin ne kaikki klassikkokuvat, joissa istutaan romanttisesti ikkunasyvennykseen laitetulla lampaantaljalla ulos vilkuillen ja kahvia juoden. Täällä se onnistuu ainoastaan jos joku nostaa minut tuonne korkeuksiin. Tarvitsisin melkein tikkaat siihenkin, että näen ikkunasta ulos.

kaaos

Koska kuvat kertoisivat enemmän kuin tuhat sanaa, olisin mielelläni näyttänyt teille millaista on olla laatikkokaaoksen keskellä kun kaikki on hukassa. Mutta juuri siksi en löydä myöskään kamerani piuhaa joten ei kuvia.

Täällä ollaan kuitenkin.

Uudessa osoitteessa.

kahdeksikosta kakkoseksi

Aamut käyvät vähiin. Ensi viikolla minä menen jo muutaman pysäkin pidemmälle samalla bussilla. Varsinainen pakkaaminen alkaa heti tämän menossa olevan aamukahvin jälkeen mutta pikkutavaraa ja kuvia seiniltä tyhjensin jo eilen. Ja yhtäkkiä siitä kaikesta tuli todellista.

Tyhjien seinien keskellä mietin kaikkia niitä täällä koettuja hetkiä, itkuja ja nauruja. Molempia on riittänyt. Mietin miten selviän jälleen kerran yhdestä muutosta. Tämä työhuone on niitä harvoja asioita, joka on pysynyt muiden myllerrysten keskellä muuttumattomana. Nyt senkin aika on ohi.

Eilen allekirjoitin uuden sopimuksen, vuokratakuukuitti taskussa. Tänään iltapäivällä avaan ensimmäistä kertaa uuden toimitilani lasioven omalla avaimellani. Ennen sitä avasin kuitenkin tämän vanhan tutun oven ja istuin aamukahville. Antamaan itselleni hetken aikaa sopeutua ennenkuin pakkaan jälleen kerran elämäni laatikoihin.

Ensi viikosta alkaen yritykseni postinumeron kahdeksikko muuttuu kakkoseksi.

kunnes tapaamme taas

Se tunne kun alat randomisti googlata harjoittelijan palkkaamiseen liittyviä asioita ja päädyt yhtäkkiä sattumalta sivulle, jonka etusivun kuvissa killistelet itse.

///

korkeakouluosaajat.fi

tähtiä ja toimistoja

Eilisen palaverin bonuksena minulla on nyt vihdoin myös langaton netti käytössä. Olen siis siirtänyt kotitoimistoni epäergonomisesta hyllynreunalla keikkumisesta ruokapöydälle. Ensitöikseni hoidin toimistostani käsin myös lääkäriajan tälle päivälle. Flunssakuume kun on kestänyt nyt yli viikon eikä ole laantumaan päin lainkaan.

Onneksi pienempi potilas on paljon reippaampi kuin minä vaikka kipeä on hänkin. Eilen illalla raivoisan (ja täysin turhan) taistelun jälkeen O haki pehmolelunsa, otti minua kädestä ja sanoi, että "äiti, hiivitäänkö parvekkeelle katsomaan tähtiä." 

prinsessoja ja värikoodauksen aatelia

Tämän täytyy olla värikoodauksen aatelia. Mustavalkoisen minimalistista visuaalista ilmettä noudattavan Onno Helsingin kanssa palaveritkin ovat näemmä monokromaattisia. Ainakin kahvikuppien ja koneiden osalta. Puheenaiheet sen sijaan seilasivat kaikissa mahdollisissa sävyissä.

Oman värinsä täällä meidän olohuoneessamme pidettyyn palaveriin toi pieni Prinsessa Hilloposki kruunuineen ja korvakoruineen päivineen. Muutamissa muistiinpanoissakin näkyy kuninkaallinen kädenjälki. Kyllä kelpasi juoda kahvia vaihtuvan taidenäyttelyn ja nonstopina tarjoiltujen puisten leivosten keskellä.

///

Onno Helsinki Facebookissa

onnea ja aallonpohjia

Ajattelin kertoa ihanasta pienestä sattumasta tänään ja sitten jäin miettimään, että viime aikoina blogi on ollut täynnä onnistumisia ja iloa. Uusia projekteja on julkistettu kasapäin, olen päässyt huikeisiin paikkoihin, tavannut mahtavia persoonia ja ihania ihmisiä. Saan tehdä sitä mitä haluan ja olen halunnut jakaa sen myös teidän kanssanne. Jäin miettimään, että varmasti joku siellä ruudun takana kiristelee hampaitaan ja miettii, että taas se kehuu kaikkea, onnistuu muka joka jutussa ja intoilee ties mistä taas. Valehtelee paskiainen kuitenkin ja siloittelee elämäänsä, kiillottelee kulisseja.

Usein tuntuu siltä, että asiat tapahtuvat ryppäissä. Kun menee hyvin, menee hyvin vähän joka puolella. Kun ollaan aallonpohjassa, siellä möyritään sitten niin työelämässä kuin henkilökohtaisen kaaoksenkin keskellä. Välitilaa ei tunnu olevan tai ainakaan se ei oikein näy täällä, yksittäisten kirjoitusten rivien välistä vaikka niitä kirjoituksia joka päivä tänne ilmestyykin. Kaikki on joko tai.

Kyseessä ei ole kuitenkaan mikään hämmästyttävä sattuma vaan taustalla jylläävät ihan järkevät syyt. Iso osa työprojekteista toteutetaan kesän aikana, silloin kun muut lomailevat. Niitä puurretaan kasaan kun valtaosa ihmisistä makaa rannalla. Minä olen käyttänyt bikineitä tänä kesänä kerran. Kun kesä on paahdettu täysillä, ei ole ihme, että iso osa töistä valmistuu samaan aikaan. Useimmat organisaatiot ja yritykset haluavat uutta materiaalia nimenomaan syksyksi. Koulut siksi, että uusi lukuvuosi alkaa. Muut vähän samankaltaisesta syystä. Lomat on lusittu (mikä kammottava facebook-termi!) ja on aika pistää taas rattaat pyörimään. Niinpä täälläkin on vain muutaman viikon sisällä näkynyt kasapäin uudenkarheita ilmeitä. Kaikki samaan aikaan.

Kasaantuminen on yksi asia, hehkuttaminen toinen. Vaikka kaikki ei tänne valukaan, on alkuvuosi ollut raskas niin monella tasolla, että sen selittäminen olisi melkoisen mutkikasta. Olen ollut henkisellä vuoristoradalla ilman turvakaaria jo pidemmän aikaa. Kuohunut on kotona ja töissä. Moni asia, tai oikeastaan kaikki kantava elämässä on pistetty palasiksi ja kasattu uudestaan. Osaa on pitänyt liimailla ja teippailla vähän enemmän, toiset tornit ovat pysyneet kasassa itsekseenkin. Jaksaminen niin henkisesti kuin fyysisestikin on ollut kovalla koetuksella ja yhdet sun toiset itkutkin olen matkan varrella tirauttanut. Julkisesti ja yksin kotona yöllä.

Juuri siksi, että kaikki ne valmistuneet asiat on puurrettu kasaan aidosti hiellä ja kyynelillä, saa ne tuntumaan vieläkin hienommilta. Jos en olisi nähnyt niiden eteen vaivaa, eivät ne tuntuisi yhtä makealta nyt kun ne ovat kasassa. Kaikkien myrskyjen läpi on menty hammasta purren ja kaikki on valmistunut ajallaan, sekin tuntuu tällä hetkellä melkoiselta saavutukselta. Ainoa tapa jaksaa se kaikki on myös löytää ne onnistumisen hetket ja pitää niistä kiinni. Niiden täytyy pysyä kirkkaana mielessä silloinkin (tai ehkä juuri silloin) kun usko meinaa loppua. Ne valmistuneet työt, tyytyväiset asiakkaat, iloiset loppukäyttäjät, ne pitävät minut kiinni elämässä.

Ilman kaikkea sitä mikä on revitty auki tänä vuonna, en olisi juuri nyt niin onnellinen kaikesta siitä mikä siitä huolimatta tai ehkä juuri siksi on onnistunut. Palataanpa siis postauksen alkusanoihin. Minusta oli vain niin ihanaa, että minulla on asiakkaita, joiden kanssa voin vaihtaa myös päivähoitokuulumisia. Ja sellaisia asiakkaita, jotka tarjoutuvat pitämään palaverin meillä ihan vain siksi, että O on kipeänä ja me olemme täällä kotona. Sellaisia asiakkaita minulla on, maailman parhaita nekin. Kaiken sen muun ihanan lisäksi, jota viime aikoina on riittänyt.

Loppuun tunnelmapala, joka soi taustalla kun seisoin Tukholmassa hotellin terassilla iltayöstä ja mietin näitä kaikkia asioita. "Only know you've been high when you're feeling low"

lämpiön täydeltä

Vaikka tämän päivän kuvauskeikan jouduinkin perumaan, oli eilisessä onneksi roppakaupalla kuvattavaa ja muutakin ihanaa. Varsinaisen aiheen (siis uusien opiskelijoiden orientaation) lisäksi minua ihastuttivat kesän aikana puurrettujen työtuntien (siis niiden joita tehtiin silloin kun muut olivat lomalla!) hedelmät, joita oli lämpiön täydeltä. Tuntui mahtavalta nähdä kuukausien uurastus oikeiden ihmisten käsissä, auditorion seinällä, selattavana ja olalla roikkumassa.

Kukaan ARTS-kassia kantaneista ei varmasti tullut edes ajatelleeksi, että se kameran takana häärinyt tyyppi on suunnitellut sen kassinkin. Eikä tarvitsekaan, oppaista puhumattakaan. Minua sen sijaan hymyilytti kyllä.

Hymystä huolimatta olo oli sen verran puuroinen, että urakoin kyllä näppärän setin kuvia kasaan mutta pidin kyllä melkein yhtä monta kahvitaukoakin. Tässä tapauksessa se oli onneksi ihan sallittua ohjelmankin ollessa melko vapaamuotoinen.

Toivottavasti näitä opinto- ja muita oppaita tullaan selaamaan vielä monta kertaa ja kassitkin pääsevät kunnolla käyttöön! Toivottavasti törmäämme vielä vaikkapa kaupungilla!