20130702

ketään kotona

Kodin käsite on laaja, jollain on nyt jo koti, jossa hän haluaa asua hautaan asti. Toinen muuttaa alituiseen. Joku etsii omaa kotia, toinen on tyytyväisin vaihtuvissa ympäristöissä. Sanonta kertoo, että koti on siellä missä sydän on, sekin totta tietysti tavallaan. Jonkinlainen luukku on kuitenkin suotavaa olla sen sydämen sijainnin lisäksi, olisihan se nyt vähän hankalaa pyykätä ja nukkua valtimoissa ja laskimoissa.

En ole koskaan aiemmin oikein kunnolla laskenut kuinka monessa kodissa olen asunut. Nyt sen tein ja tämä viimeisin on järjestyksessä seitsemästoista koti. Seitsemästoista paikka, jota kutsun kodiksi. Matkan varrella on ollut enemmän ja vähemmän koteja. Toisista en muista mitään, joissain olin vain hetken. Toisissa vietin monta vuotta ja niistäkin osassa viihdyin ja osassa en. Jotkut olivat vain seinät ympärillä, toisissa oli enemmän. Joissain oli aivan helvetisti vaikka niissä asuikin vain vähän aikaa. Joihinkin liittyy enemmän muistoja kuin toisiin. Kodeista kolme on sijainnut muualla kuin Suomessa.

Koko ajan olen kuitenkin vääjäämättä lipunut kohti pääkaupunkiseutua. En ole ehkä täältä kotoisin (olenko mistään?) siinä sanan varsinaisessa merkityksessä mutta täällä on eniten koti kaikista Suomen kaupungeista. En usko, että lähden täältä enää kulumallakaan.

Nykyinen koti on ihana mutta loppuelämän asunnoksi siitä ei ole. Ei ole kyllä toisaalta tarvettakaan. Se on hyvä juuri nyt, sopivan kokoinen tähän elämäntilanteeseen ja tuntuu tarpeeksi kodilta kannatellakseen sen yli, että on pitänyt jälleen aloittaa alusta. Se mikä siinä on myös kiehtovaa, on se, että se sijaitsee samalla alueella, jossa asuin vuosia sitten. Kävelin viime viikolla vanhan kotitaloni ohi, muistot ja katkerimmat haavat ovat jo haalistuneet. Siellä luulin hetken olevani elämäni loppusijoituspaikassa ennenkuin totuus valkeni. Ja lopullisesti sieltä lähdin yhden repullisen kanssa yötä myöten pois.

Tätä nykyistä edellisessä on ehkä täyteläisimpiä muistoja, O:n syntymä ja kaikki se mikä siitä alkoi. O haluaa iltaisin kuulla iltasadun jälkeen vielä tarinoita, useimmiten aiheena on juhlat. Kerroin verkkaisesti kaikenlaisista juhlista mutta hauskintahan on tietysti kuulla niistä omista juhlista. Niiden kertominen vie minut hetkeksi takaisin tuttuihin huoneisiin, joissa vietimme jo ennen O:ta monta vuotta. Ei sekään mikään lopullinen koti olisi ollut mutta moneksi vuodeksi oikein sopiva. Tarinoissa siellä on ikuiset juhlat, aina vain kakkua, kahvia ja kynttilöidenpuhallusta.

Hollanninkodit ovat nuhjuisesta olomuodostaan huolimatta myös siellä rakkaimpien joukossa. Vuoden kestävä itsenäistymisprosessi oli paitsi raskas, myös uskomattoman antoisa. Muistan vieläkin seinällä olleen julisteen, pienessä hyllyssä yksinäisinä spray-maalipurkkeihin nojanneet muutamat kirjat. Mustavalkoisen lampun, jonka ostin Blokkerista. Kanavanäkymän Amsterdamin asunnosta ja ikkunan alla olleen leikkipuiston Rotterdamissa.

Osa kodeista on ollut, kuten mainitsin, vähäpätöisempiä. Eivät siinä hetkessä tietenkään, jossainhan sitä on nukuttava. Kaksi viikkoa vanhan työhuoneen sohvalla oli tarpeeksi. Mutta vähäpätöisiä pidemmällä tähtäimellä, vähiten sisintä liikuttavia kopperoita. Yhdessä ehdin nukkua kokonaiset yhdeksän yötä ennenkuin karkasin Käpylään, P:n silloiseen poikamiesboksiin.

Olen myös ollut hetken kodittomana ja muistan aina kun ystäväni yritti lohduttaa minua ja totesi, että ei hätää, hesarissakin sanottiin just, että 10 000 kotia etsii ihmistä. Katkerinta oli, että minäkin etsin silloin kodin lisäksi ihmistä. Itseäni. Koti löytyi ja niin löydyin minäkin, se ei tosin tapahtunut ihan näin nopeasti mutta tapahtuipa vain kuitenkin.

Lapsuudenkodeista muistan sekalaisia palasia. Yhdessä oli kaksi kerrosta ja isot portaat, yläkerran ikkunoista näkyi suuri vaahtera. Toisessa oli iso piha, kulmatontti juosta ja leikkiä. Aivan ensimmäisen kodin muistan vain ulkopuolelta, kävimme katsomassa sitä kun pääsin ysiltä. Se oli tyypillinen englantilainen kivitalo, hyvinhoidetuilla kukkaistutuksilla. Siellä oli varmasti onnellista tai siltä se ainakin iltapäiväauringossa näytti viisitoistavuotiaan silmin.

Toki minunkin kotini on loppujen lopuksi siellä missä sydän on, siellä missä O on. Ne paikat, joihin sydämestä ei jäänyt palaakaan, eivät muistu enää kunnolla mieleen. Ne katoavat kun aikaa kuluu. Minä tiedän, että edessä on vielä muuttoja. Kuinka monta, se jää nähtäväksi. Tällä hetkellä ei ole kiire minnekään mutta O:n kasvaessa tarvitsemme enemmän tilaa. Ja vuokraisäntäni samaan aikaan kasvaville omille lapsilleen tuon asunnon, jota me nyt kutsumme kodiksi. Sen saman, jonne jaoin aamuisin hesaria vuosia sitten.

Kaikkien muuttojen ja käänteiden jälkeen olen saavuttanut hetkellisen rauhan sen kanssa, että tämä ei ole lopullinen koti. Minä tiedän sen mutta aion nauttia tästä ajasta sillä täällä on hyvä olla. Kodikasta on myös vierailla Amsterdamissa mutta siitä ei koskaan tule kotia samalla tavalla kuin Helsingistä ratikkakiskoineen ja vilisevine ihmisineen. Täällä minä olen oikeassa paikassa, kyllä se varsinainen asunto löytyy sitten kun sen aika on.

Jollain tasolla myös työhuoneet ovat minulle koteja. Ne eivät ole mukana tuossa seitsemässätoista, työhuoneita on ollut ainoastaan kaksi kodin ulkopuolella. Työni on kuitenkin niin muun elämäni sekaan punoutunutta, että työhuoneissa vietän joskus enemmän aikaa kuin varsinaisessa kodissa. Kaikki ne tarvikkeet, pensselit, maalit, kirjat, paperit ja luonnoskirjat ovat niin iso osa minua ja minuutta, että työtilasta tulee väistämättä kodin (ja sydämen) jatke vaikka se ei kotona sijaitsisikaan. Edellisessä työhuoneessa minulla oli vaaleanpunainen pöytä ja nurkkapaikka. Täällä nykyisessä minulla on oma huone, musta sohva ja roikkavalaisimia katossa.

Mitä koti sinulle merkitsee? Millaisia koteja sinulla on ollut? Oletko nyt kotona vai etsitkö vasta omaasi?

7 kommenttia:

  1. Itse olen kai ollut aina hieman levoton kulkija. Tämä nykyinen on kolmastoista kotini, mutta hyvinkin väliaikainen.
    Minulle koti on ehkä eniten se, missä perheeni on. On se asunto sitten hervoton lukaali tai pieni koppi. Osa asunnoistamme on ollut enemmän koti kuin toiset, muutama ei kaikesta huolimatta ole tuntunut kodilta koskaan.
    Ehkä jännittävintä on tämänhetkinen tilanne. Tähän asuntoon jouduimme muuttamaan pakon edestä, mutta tietoisella ajatuksella että tämä on todella väliaikainen ratkaisu. Edessä on muutto ulkomaille, pituudesta ei vielä tietoa. Tuntuuko väliaikainen asunto siellä kaukana myös kodilta vai onko se asunto vain? Sitä jään mielenkiinnolla odottamaan ;)

    VastaaPoista
  2. Sinuun verrattuna minun saldoni on aika säälittävä, kolmas koti. Ja tämä on oma. Vihaan muuttamista. Niin kauan, kuin on hyvä olla, välttelen sitä :D Ja tämä tuntuu oikeasti kodilta, lapsuuden kodin jälkeen (joka on onneksi edelleen olemassa vanhemmillani). Nykyisessä asumuksessa viihdymme oikein hyvin minä ja pahempi puolisko. Täällä on kotoisaa ja meidän näköistä. Vaikka kyse onkin kolmiosta, haaveilee sitä aina vähän suuremmasta. Onko sitä loppujen lopuksi ikinä tyytyväinen asumukseensa? Oli se minkämoinen ja kokoinen tahansa... Useimmiten se tulee meillä esille aina kun on kyse ukon harrastuksesta, muusikkona olemisesta. Olisi ihana saada hänelle ihan täysin "oma" tila harrastukselleen, johon kaikki bändikaveritkin ym. mahtuisi hyvin hengailemaan. Joskus toivoisi saavansa lottovoiton!

    VastaaPoista
  3. Olipas mukava lukea tämmöinen tarina :) Itselle koti on jotenkin niin tavattoman tärkeä paikka ja minulle se koti on juuri se mikä kodilta tuntuu. Vaikka osoite ei välttämättä olisikaan siellä :D Eli tällä laskukaavalla minulla on ollut kaksi kotia, vaikka "oikeasti" niitä on ollut neljä. Ensimmäisessä kodissani ehdin asua vain ensimmäisen elivuoteni, joten siitä en muista yhtään mitään. Seuraavat 19 vuotta asuinkin sitten samassa paikassa vanhempieni kanssa maalla, mikä oli maailman paras koti! :) Yhden vuoden yritin olla kaupungissa, mutta siitä asunnosta ei ikinä tullut kotia, ei pienintäkään häivähdystä sellaisesta. Sitten tuli muutto takaisin maalle mieheni kanssa ja nyt minulla on taas koti, meidän koti :) Ja tämä ei ole meidän viimeinen, haaveissa siintää ihan oma kotitalo! Tuntuu hauskalle kuvitella, millaista on asua monessa paikassa elämänsä aikana, itse kun on ollu niin asettuvainen. Varmasti iso rikkaus :)

    VastaaPoista
  4. Anonyymi2/7/13 14:09

    9 kämppää ja kolme kotia 31 vuoden aikana.
    Toinen ja viimeisin ne rakkaimmat, viimeisin on myös isovanhempieni vanha talo joka on nyt meidän. Se on ollut koti aina, yhtälailla turvapaikka kuin kotikoti äidin luona.
    Täällä on tullut vastaan entisten omistajien, siis ennen kuin isovanhempani ostivat tämän, kuvia ja historiaa on saatu selville aika paljonkin.

    Viimeisin löytömme remontin yhteydessä vei taas lähemmäs talon rakentajia ja entisiä omistajia, pieni salahuone yläkerrassa joka paljastui uudempien seinärakenteiden alta. Siitä eivät mummini ja ukkinikaan olleet tietoisia.
    Sinne vie pieni vain noin 120cm korkea oviaukko jota ympäröi vaaleanpunaiset karmit. Itse huoneen sisällä ei kuitenkaan ollut talon entisistä asukkaista jäljellä kuin pieni itse tehty kantele.

    Mutta oli kyllä hauska viimein nähdä mitä sen pienen ikkunan takana on, joka näkyy talon ulkopuolelta, mutta sisäpuolella sitä ikkunaa ei ollut.

    Mutta toinen kotini on se kaikista rakkain. Sinne on suuren tuomen alle haudattu rakkaat lemmikit ja siellä keittiön ikkunasta avautuu peltoaukeat joilla seikkailevat kurjet, metsot, jänikset, kauriit ja hirvet. Niitä oli mukava lapsena seurata aamupalalla, vakiovaruste keittiön pöydällä olivatkin kiikarit.

    VastaaPoista
  5. Olen asunut vanhempieni kanssa kolmessa kodissa, joista yksi oli erittäin väliaikainen ja mieheni kanssa kahdessa kodissa. Jos elämä menisi suunnitelmien mukaisesti, mitä se harvoin tekee, joutuisin muuttamaan enää kaksi kertaa.
    Inhoan muuttamista, mutta pidän remontoimisesta ja uuden kodin suunnittelemisesta.

    Olen paljon kotona ja kodilla on tärkeä rooli elämässäni niin kauneuden kokemuksien säännöllisen saamisen kuin viihtyisyydenkin kannalta. On ihanaa, että meillä on ollut mahdollisuus laittaa kotimme sellaiseksi että voin olla siitä ylpeä. Pohdin juuri omalla tontilla, miten itselle tärkeää kotia pitää siistinä ja hyvässä kunnossa ihan ilokseen eikä kotitöistä tule taakkaa vaan niitä voi pitää jopa palkitsevina. Mutta ehkä olenkin tällainen kotihiiri.

    http://kideblogi.fi/ilmansinuaolenlyijya/kotirouvan-tunnustukset/

    VastaaPoista
  6. Seitsemän kotia: kaksi ensimmäistä vanhempien kanssa, kaksi seuraavaa; ensimmäinen muutto pois kotoa ja poikaystävän kanssa ensin yhteen, sitten isompaan ja erilleen kotikodin kautta ensimmäiseen omaan vuokrakotiin, josta sitten pankin siunauksella neljä vuotta sitten ikiomaan, joka silloin oli unelmien täyttymys ja KOTI.

    Ehdin hieman päälle vuoden asua kunnes muutto opiskelijakämppään sekä lomien ajaksi äidin luokse kolmeksi vuodeksi toiselle paikkakunnalle. Paluun tein pari kuukautta sitten ja nyt tämä ei tunnu niin kodilta kuin neljä vuotta sitten. Jotakin puuttuu. Puuttuuko se minusta itsestä vai puuttuuko se tästä asunnosta?

    Poikamiestyttöboksiksi olen tämän nimennyt.

    En voi sanoa että olisin saanut tätä muuttoa vielä pakettiin; epämääräisiä kansiokasoja siellä täällä ja kaksi sitkeästi olohuoneessa nököttävää muuttolaatikkoa ja puhelinpöytä, joka pitäisi myydä, mutta en saa sitä mihinkään myyntiin. Taulut uupuvat seiniltä (myös Bambi-taulu :/ ). Odotin melkein puolivuotta kotiin muuttoa innolla; äidin helmoissa asuminen ei ollut kovin mielekästä. En mitenkään hingu uutta muuttoa vähään aikaan, mutta olen hieman levoton. Täällä ei ole valmista, mutta en tiedä tarkalleen mitä kaipaan täydentämään tämän taas kodiksi.

    VastaaPoista
  7. Minulla on 26-vuotiaan elämäni aikana ollut 10 kotia, joista ensimmäisessä elin vain 6 kuukautta, eli oikeita omilla aivoillani muistettavia koteja on ollut 9.

    Ensimmäinen muistamani on varsinainen lapsuudenkotini, josta muutimme pois ollessani 14-vuotias. Tämä on Koti isolla K:lla, lapsuusmuistojeni tapahtumapaikka ja se koti, jossa vanhempani olivat vielä yhdessä. Täydellinen lähiöidylli, kerrassaan ihanat talo ja puutarha. Toinen lapsuudenkotini on teini-ikäni koti, jossa äitini yhä nykyään asuu. Tämä koti kantaa puolestaan seinissään kaikki murrosiän kuohuja, kaihoa ja kihelmöintiä. Paljon surua, jännitystä, naurua ja rakkautta. Ihana koti, jonne on yhä nykyään turvallista palata maailmalta.

    Opiskelupaikkakunnalla ehdin asua kolmessa asunnossa, joista viimeinen oli oikeastaan ainoa kodilta tuntunut. Mummolantuoksuinen puutaloasunto vehreässä vanhassa korttelissa keskellä kaupunkia, kaakeliuuneineen kaikkineen, oli sellainen unelma (varsinkin sillä hinnalla!) etten usko pääseväni sellaiseen toiste. Kaksi vuotta sain siinä ihanassa kodissa asua.

    Seuraava koti oli 9 neliön huone opiskelijavaihdossa. Askeettisuudestaan huolimatta siihen liittyi niin paljon tunteita, että muodostui ihan oikeaksi kodiksi.

    Loput kodit ovat olleet täällä Helsingissä. Oli kimppakämppä vanhassa arvotalossa: ihana koti, mutta omituinen asuinkumppani. Seuraava olikin ensimmäinen yhteinen osoite miehen kanssa, pieni, mutta niin ikään uskomattoman kaunis yksiö, hevoskastanja ikkunan takana. Kun seinät alkoivat kaatua päälle, mies vaati muuttoa. Raskain sydämin raahasin tavarani pois kantakaupungista, mutta nyt vuoden uutta kotia asutettuani en enää vaihtaisi takaisin. Tämä valoisa, sotkuinen, vähän rapistuva, rauhallinen koti on nyt se paikka, missä sydän asuu.

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!