20110614

"Ota naksu! Oho, sun kissa tippu. Kato arkistomappeja! Joo, se on vesipullo. Se on kahvikuppi. Älä ota sitä. Oho, sun kissa tippu. Kukas se on? Verhot. Pöytä. Irina. Verhot. Naksu. Pöytä. Kahvikuppi. Oho, sun kissa tippu."


Kommenttiboksissa on kovasti kiinnostanut miten tämä vauvanhoito oikein sujuu töitä tehdessä ja töiden teko vauvaa hoitaessa. Tänään olikin oikein malliesimerkki aiheesta. Hyvin ja huonoin seurauksin.


Aamu oli oikea unelma eilisen rankkasade-episodin jälkeen. Ei yhtään kitinää, mölinää, häslinkiä. Ei mitään. Aamupuurolle herättelin leveästi haukottelevan hymyilevän neidin ja matkaankin päästiin ilman turhia hihhulointeja. Ehdin olla tyytyväinen noin vartin minuutin kunnes muistin, että nokkamuki, lusikka ja ruokalappu ovat kotona.

Perillä olimme ajoissa ja ensimmäinen puolikas palaverista sujui mainiosti. Minulla oli kädet täynnä töitä ja O:lla oli kädet täynnä kissapehmolelua. Seuraavan puolikkaan puolikas sujui mallikkaasti sylissä istuen. Siitä eteenpäin ei sitten oikein sujunutkaan. O kommentoi mölisi kovaäänisesti, repi minua tukasta ja yritti tarttua tietokoneeseen, kahvikuppiin, vesipulloon, papereihin ja ainiin, sanoinko jo, että repi minua tukasta.


Lopputulos oli se, että pidimme pienen huoltotauon vaipanvaihtoineen ilman hoitotasoa ja ruokailuileen ja juominkeineen ilman nokkamukia, ruokalappua ja omaa pehmyttä muovilusikkaa. Menee se vesi aika mukavasti mukistakin ja metallilusikka kilisee kivasti hampaisiin. Ruokalapun virkaa toimitti harso oikein hyvin sen aikaa kun O ei repinyt sitä pois. Onnistuin myös sekä kaatamaan kivennäisvettä tietokoneeseeni, että hajottamaan kahvikupin.

Palaveri jatkui ja O:n maltti loppui. Viimeiset hetket kokeilin vielä kantoliinaakin joka toimi sen verran, että saimme viimeiset silaukset aikaan. Sitten olikin sopivasti päiväunien aika. Niistä ei tosin meinannut tulla mitään mutta ehei, ei sen takia, että minä haluan raahata vauvani työpalaveriin vaan sen takia, että O ei yksinkertaisesti halua nyt nukahtaa helposti kun on viime viikon saanut sylinukutella ihan riittämiin. Testattu myös kotona. Käveltyäni epämääräisiä polkuja ja asuntoalueita ristiin rastiin vaunuilla, sain vihdoin kuningasatar-idean. Avasin vaunujen suojalärpäkettä ja sinne simahti alta aikayksikön. On näemmä tämä maailman katselu rankkaa.


Niitä unia sitten riittikin pitkälti yli loppupalaverin ja kesäjuhlienkin puoliväliin asti. Vaunuista heräsi juhlimaan hillittömän hyväntuulinen tyttö joka herätti ansaittua huomiota juhlaväessä. Arkistomapit puolestaan herättivät ansaittua huomiota O:ssa. Peilistä puhumattakaan. Kaikille ja kaikelle vilkuteltiin iloisesti ja parhaille jutuille taputettiin käsiä yhteen. Ruokakin maistui.

Kotiin päästiin oikein hyvässä järjestyksessä. Jälleen kerran teki maailman tuijottelu tehtävänsä ja bussimatkan sai äiti lukea kirjaa ihan rauhassa. Kotonakin sujui kohtuullisesti vaikka allekirjoittanut liimautuikin koneen ääreen tekemään päivällä läpikäytyä työprojektia loppuun. Onneksi on isi. Ja onneksi on pakastemustikoita ja hyvää ruokaa. Ja suihku.


Kyllä se vauvan hoitaminen omanlaisensa homma on tuolla liikenteessä ollessa ja monta rautaa tulessa. Pitkää pinnaa ja hyvää huumorintajua vaaditaan kyllä eikä kaikki mene aina siltikään ihan putkeen. Ylipäätään tässäkin asiassa on hyviä ja huonoja päiviä, ihania ja kammottavia hetkiä. Voisimmehan me istua puistossakin kaikki nämä ajat ja ihan samalla tavalla sielläkin olisi niitä hyviä ja huonoja päiviä. Meillä nyt vaan tapahtuu vähän enemmän ja jos ihan rehellisiä ollaan, O on innoissaan kaikesta kokemastaan 90% ajasta. Loput kymmenen O onkin sitten aivan tajuttoman epäinnoissaan tai  nukkuu.


Kitkerin kritiikki tuntuu tulevan usein silloin kun erehtyy mainitsemaan jonkin pikkuseikan. Että jonain päivänä syötiin lennossa jotain ei-niin-oikeaa-kotiruokaa tai että O ei viihtynyt vaan kitisi. Kummasti silloin unohtuu, että ei siellä kotona ja turvallisessa puistossakaan aina aurinko paista eivätkä lapset hymyile enkelikiharoidensa alta tyynesti. Kyllä sielläkin kuohuu ja kuhisee ajoittain eikä se riitä vielä mittariksi. Se huonoin mahdollinen hetki päivästä johon mahtuu kaksikymmentäkolme ja puoli muutakin tuntia.


Minä en vaihtaisi tätä sirkusta mihinkään. Vaikka eilen olin vähällä vaihtaakin. Tänään on taas enemmänkin naurattanut. Paitsi silloin kun työntelin niitä vaunuja siellä pihalla. Mutta oikeastaan heti senkin jälkeen taas. Tai itseasiassa kyllä minua vähän hymyilyttää jotenkin ylipäätään. Että meille tuollainen ihanainen on tupsahtanut elämään. Meidän elämään. Juuri sellaisena kuin se on. Ja O saa olla tässä juuri sellaisena kuin on.

Loppuhuipennuksena kerrottakoon, että sinne näemmä simahti isin kanssa sänkyyn. Tuli yhtäkkiä ihan hiljaista. Taidan könytä viereen niin jaksan sitten aamulla tehdä taas niitä parjattuja töitä. Ennen O:n heräämistä tällä kertaa.

4 kommenttia:

  1. Minä arvostan sinun asennettasi, ja sitä, että haluat toteuttaa itseäsi, ja pitää sitä omaakin elämää -vauvan kanssa ja vauvasta huolimatta. Nämä päivitykset ovat oikeasti niin aitoja ja elämänmakuisia, ja tavallaan tuovat toivoa myös siihen, että myös ei-niin-tasaisesta-elämää elävä ihminen voi ihan onnistuneesti olla vanhempi. Joskus aina se ei tunnu mahdolliselta (itse tosiaan lapseton, eikä vielä suunnitelmissakaan), sen sijaan minunkin elämäni on... vähän vauhdikkaampaa. :)

    VastaaPoista
  2. mä en oikeasti ymmärrä, miksi sen vauvan kanssa pitäisi jäädä kotiin neljän seinän sisälle. Kun ihan samalla tavalla sen kanssa voi kulkea pitkin kyliä ja kaupunkeja, juuri tuolla oikealla asenteella varustettuna.

    Tässä bloggaamisessa on se yksi paha seikka, että ne pahimmat kritisoijat tarttuvat aina siihen yhteen sivulauseeseen, josta nousee se suurin haloo. Itse olen saanut huomata sen ihan liian monta kertaa jo, mutta pitää yrittää olla välittämättä.

    Meillä on kesäloma reissu tulossa ihan lahden toiselle puolelle. Voin kuvitella, miten kauhistuneita kommentteja blogiin sataa, jos erehdyn mainitsemaan miten Sohvi kitisi esim. laivalla tai jossain kaupassa. Kun miksi ihmeessä raahaan lasta mihinkään, kun ei se selkeästi tykkää. Onneksi kotonahan ei tosiaan kitistä, ei sitten ikinä.

    VastaaPoista
  3. Suurkiitos tästä blogista ja näistä vauva-arkenne raporteista. Annat toivoa äitiydestä meille moderneille naisille. Kotirouvien blogit lähinnä masentaa ja saa lykkäämään perheenperustamista. Kaikista ei yksinkertaisesti ole kotiäideiksi. Onneksi hyvä äiti voi olla kukin omalla tyylillään. Olet siitä elävä esimerkki :)

    VastaaPoista
  4. Teillä on kyllä maailman sulosin lapsi. <3 Itellähän ei tietysti lapsia ole, tuskin muuten ajattelisin näin. :D Mutta sivusta monia nuoria perheitä seuranneena arvostan sua ja sun asennetta. Ihana, ettei kaikki koe sitä lasta taakaksi kaikkialla muualla paitsi kotona ja joskus jopa sielläkin. Kyllä mulle ainakin välittyy kuvista se olo, et O nauttii kaikesta, mitä sen kans touhutaan. Jatka vaan samaan malliin ja kerro bloggaa meille jatkossakin näitä juttuja.

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!