20110131

äitinä olemisen sietämätön ihanuus

Äitinä oleminen on ihan erilaista kuin etukäteen ajattelin. Myös siihen valmistautuminen oli ihan erilaista kuin olin ajatellut. Raskausaikana oli aikaa miettiä. Kasvaa ajatukseen vanhemmuudesta ja pelätä ties mitä. Olin yllättynyt kuinka voimakkaasti mieli mukautui mukana. Kuinka paljon ajatusmaailma muuttui ja kuinka valmiina nämä valmiudet minussa olivat.

Äitinä on samaan aikaan helpompaa ja rankempaa kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Silmät teevateina minua tuijottaa pieni uusi elämä jolle jokainen asia on ensimmäinen. Jokainen kosketus uudenlainen. Jokainen ajatus tuore ja uusi. Ehdoitta rakastava kakara on jotain mitä en olisi ikinä osannut kuvitella. En tiennyt miten kauniilta oma lapsi voi näyttää enkä tiennyt, että lapsen itku sattuu minua fyysisesti. Toisaalta en myöskään tiennyt miten äiti herkistyy vauvan viesteille enkä ainakaan olisi koskaan uskonut pissattavani vauvaa lavuaarissa.

Elokuvissa ollaan äitejä ihan eri tavalla kuin todellisuudessa. Oikeasti meillä asuu kissojen lisäksi muutama villakoirakin, keittiöön jää joskus tiskit kesken ja välillä väsyttää ja kiukuttaa ja tekisi mieli vaan mennä nukkumaan. Nauravien kuvien lisäksi meillä välillä itketään, välillä seinät kaatuvat päälle ja imetyskin on sattunut. On riidelty ja haettu paikkaamme tässä suhteessa.

Välillä taas pursuaa iloa ja onnea, aika sirpaloituu pieniksi palasiksi. Hymyiksi, jokelluksiksi, esineisiin tarttumisiksi. Pikkuruisiksi osasiksi jotka lämmittävät mieltä. Pienen pieniä hetkiä joista on tullut koko maailma. Vauva tuoksuu vauvalta, sillä on hymykuoppa poskessa ja sen koko naama syttyy kun se näkee minut tai P:n.  Joskus katson nukkuvaa lasta ja mietin ei jumalauta minä olen tehnyt tuon.

Äitiys on myös fyysisempää kuin olin ajatellut. Jollain lailla elämänmakuista ja konkreettista. Se on eritteitä, puklua, kakkaa, pissaa. Hikeä, verta ja kyyneleitä. Raskausaikakin oli täynnä erilaisia kolotuksia, kipuja ja kivistyksiä. Äitiys on maitotahroja, kuolaa, pissaa sukissa. Se on tissejä ja raskausarpia. Ja se on fyysisesti lähellä oleva vauva. Tississä roikkuva takiainen, sylissä mylläävä mytty, kainaloon nukahtava lämmin nyytti. Tahmasormillaan tarttuva paketti.

Välillä on vaikea uskoa, että olen äiti. Se jotenkin unohtuu sekunniksi tai kahdeksi. Joskus tuntuu hassulta kun joku muu tuo O:n sylissään luo ja hehkuttaa, että joo, siellä on äiti! Välillä katson itseäni vierestä ja mietin miten päädyin tähän. Miten monen asian oli loksahdettava kohdalleen. Miten hullulta meistä tuntui muutama kuukausi sitten kun autoon asennettiin turvakaukalo.

En ole koskaan saanut niin kitkerää palautetta kuin sen jälkeen kun sain lapsen. Vauvasta riittää kritisoitavaa. Jokaisella on mielipide ja jokaisella on kokemusta lapsista. Vähintään sen oman lapsuuden verran. Aina on jonkun mielestä jotain nurinperin, ihan sama mistä on kyse. Luetaan kuin piru raamattua, uskotaan ettei julkaistujen kuvien ulkopuolella ole mitään muuta. Keksitään tikusta asiaa ja perustellaan päin mäntyä.

Toisaalta taas olen saanut niin paljon enemmän kannustusta, kehuja, jaettua onnea, ihania kommentteja, aitoa välittämistä kuin olisin ikinä voinut kuvitella. Raskausuutinen kirvoitti halauksia ja kyyneliä. Vauvauutisesta nyt sitten puhumattakaan. Olen saanut neuvoja, vinkkejä, vauvanvaatteita, apua, myötäelämistä, syvällisiä keskusteluja.

Vaivihkaa meistä tuli vauvaperhe. Raskausaikana pelkäsin murrosikää, tulevia ongelmia, vastuuta. Ihan aluksi pelkäsin pudottavani pienen, pelkäsin sen menevän rikki, pelkäsin etten seurustele tarpeeksi vauvan kanssa. Että se jotenkin katoaa, ei ollutkaan tottakaan. Nyt pelkään että jotain sattuu, että O sairastuu tai tapahtuu jotain muuta joka ei ole minun käsissäni. Vastuu on suunnaton ja samalla se on suuri lahja. Pitää huolta pienestä.

Ihmismieli on kumma kapistus, enää en mieti samoja asioita kuin aiemmin. Raskaudenaikaiset pelot tuntuvat hassuilta. Tottakai minä rakastan tätä pientä nyyttiä. Voi kuinka paljon rakastankin. Ensimmäiset viikot, kuukaudet. Ovat menneet kuin huurussa. Nyt ne tuntuvat epätodellisen kaukaisilta, ne itkut ja muut. Nyt eletään tätä hetkeä, näitä pelkoja ja tämän päivän uusia asioita. Jonain päivänä varmaan muistan nämä tämänpäiväiset ja minua huvittavat omat ajatukseni. Sillä silloin on jo menossa jotain muuta.

Joka päivä opin lisää, osaan olla enemmän äiti. Enkä tiedä tuleeko sitä koskaan valmiiksi asti.

14 kommenttia:

  1. Ihana postaus ja mielenkiintoista pohdintaa. Itse odottavana on mukava lukea tuoreen äidin tunnelmia :)

    VastaaPoista
  2. Näitä tunteita minäkin odotan :)

    Ihanan tunteellinen postaus!

    VastaaPoista
  3. Niin kaunista ja osuvaa tekstiä, että tälle herkkikselle tuli taas tippa linssiin. Pikkuneiti tuossa vieressä hymyilee vähän epävarmasti, ihmettelee että mitenkähän äiskän vetistelyyn pitäisi suhtautua :P

    VastaaPoista
  4. :rutistus: Sinä sen sanoiksi puit, mitä äitiyteen kasvaminen on.

    VastaaPoista
  5. Kaunista! Ja niin totta!

    Mutta siis täh, olet saanut kitkerää palautetta! Näissä blogeissa on se juttu, että minulle ei koskaan mahdu päähän, miksi tuntemattomille bloggaajille lähetetään jotain kitkerää ja katkeraa palautetta - se totuus kun ei yleensä blogista selviä; blogeihin päätyy pieni osa päivän touhuista ja jokaisen pitisi tajuta, ettei kaikkea kerrota ja että yksityiselämä halutaan pitää yksityisenä. Se on kyllä niin ihme ja kumma, miten jotkut anonyymit jaksavat kommentoida ja olla ikäviä. Ne on niitä kaiken tietäviä:( Itsekin jossain välissä harkitsin koko kommenttikentän poistamista blogistani tai jopa koko blogin salaamista - ihan vaan sen takia kun en kestänyt ajatusta, että ne anonyymit lukevat.

    VastaaPoista
  6. Koskettava kirjoitus! Laittoi pohtimaan omaakin tilannetta ja ajatuksia, hyvällä tavalla. :)

    (Löysin blogisi joskus joulukuussa, taitaa olla ensimmäinen kommenttini sinulle. Että moi vaan! :))

    VastaaPoista
  7. Hei, olen lukenut blogiasi sieltä täältä hakusanojen kautta ja sitten hieman kronologisemminkin, osa on vielä lukematta. En muista, miten tänne eksyin, mutta jäin kiinni tekstiisi; tapasi kirjoittaa on mahtava, jotenkin kovin paljaskin usein, annat paljon itsestäsi ja osaat silti säilyttää rajan, mitä et halua kertoa. Graafikon arjesta on ollut (ja lienee vastakin) kiinnostava lukea, liippaa etäisesi omaa vanhaa työtä ja siksikin kiinnostaa. Taidan digata tosin kaikista postauksista, joten en niitä enempiä luettele, tulee pitkä kommentti joka tapauksessa.

    En ole aiemmin rekkautunut lukijaksi, koska olen yli 40-v. lapseton nainen ja koin, etten "ole oikeaa lukijakuntaa"... hmm... kaikkea sitä :)

    Vastasin nyt nimenomaan tähän postaukseen, koska kirjoitit niin tavattoman todenmukaisesti siitä vauvan kanssa elämisestä, mikä minulle on välittynyt ja välittyy, kun seuraan melko vastavaa tilannetta läheiseni elämässä, hänellä on pari kuukautta O:ta vanhempi vauva.

    Koska minulla ei ole lapsia, en tietenkään voi koskaan täysin tajuta, mitä on elää 24 tuntia vuorokaudessa lapsen kanssa, mutta voin yrittää ymmärtää niin pitkälle, kuin voi ymmärtää tilannetta, jota ei elä ja olla kuuleva korva, lohduttava olkapää sekä ilojen jakaja. Toki olen ehtinyt seurata läheltä vauvoja ja eri-ikäisiä lapsia aiemminkin, mutta ehkä oma ikä taimikälie vaikuttaa niin, että nyt kiinostus sukulaislapsen kehityksen seuraamiseen on jotenkin helpompaa, koska itseltäni ei kukaan enää vauvan tulemisia kysele, voin fiilistellä ihan niin intona, kuin vain haluan. Neuvomispuolen voivat hoitaa sitten ihan jotkut muut, sen verran vaan olen asiaa vuosien aikana miettinyt, että yleensä ihminen PYYTÄÄ neuvoa, jos sitä haluaa tai tarvitsee.

    Kaikkia postauksiasi on kiva lukea, mutta jos saa toivoa jotain, niin mukiaddiktina (keräilen nykyään näköjään mukejakin, ostotahdista päätellen, niitä on vain niin paljon ja niin ihania ja liian vähän tilaa ja rahaa, voi näitä elämän "suuria murheita") toivon Mukimuistoihin paluuta tai päivitystä, mutta tajuan toki, että O:n kanssa aika menee paljolti muuhun ja kiinnostuksetkin ajan kanssa muuttuvat. Blogisi on mahtava ja O hurjan suloinen :)

    VastaaPoista
  8. Hieno kirjoitus! :)

    T: kahden pienen äiti

    VastaaPoista
  9. ihana, ihana ja niin totta oleva kirjoitus! hyvä sinä! juuri tämän kirjoituksen, ihanien kuvien, skräppäysten ja kaiken muun hienon (mitä tässä blogissa on) takia, on siuvlle jotai minun blogissa. :) kiitos tästä! puit minunkin ajatukset sanoiksi.

    VastaaPoista
  10. Sä teit sen taas, mä vollaan, niinku miljoonasti ennenkin. Niin ihanaa tekstiä, niin totta joka sana. Ja voin hurjalla kahden lapsen kokemuksella sanoa, että ajatukset on vielä toisekin kanssa samat...
    Suunnatonta, pakahduttavaa, kipeää tekevää rakkautta ja vähintään samassa mittakaavassa olevaa pelkoa, jos jotain sattuu, itsestäriipumatonta, osaanko sittenkään..
    Mutta me pärjätään ja ollaan maailman parhaita vanhempia niille omillemme. *iso hali ja rutistus*

    VastaaPoista
  11. Samaa hehkutan minäkin kuin muutkin - ihanaa tekstiä ja samanlaisia ajatuksia liikkuu myös omassa päässä. Tällä kertaa vältyin sentään itkemästä, juuri ja juuri.
    Muistan hyvin, miten mä esikoisen kanssa pelkäsin, että astun vauvan päälle. Nyttemmin se on ihan omituinen pelko, mutta silloin jännitti niin vietävästi.

    t. esikoisen unia seuraileva ja kuopusta nukuttava, sitteriä jalalla keinuttava äiti

    VastaaPoista
  12. Piiiiitkästä aikaa löysin taas blogiisi ja olin aidosti iloinen mutta myös hyvin hämmästynyt, että joko se teidän vauva syntyi!!!? :) Jotenkin tuntuu, että kaikki muut älyävät ottaa raskaudessa jonkun nopeutetun ohjelman, kun itse venaan aina sen 9kk... (hah ha)! Nyt kyllä laitan sinut kirjanmerkkeihin ja palaan useammin katsomaan mitä teille kuuluu :) Ja hei, onnea kovasti vauvasta ja perheestä ja ihanasta blogista! :)

    VastaaPoista
  13. Anonyymi5/2/11 17:43

    hieno kirjoitus ja samaa mieltä kikin kanssa. -hoo

    VastaaPoista
  14. Ihana teksti, elämänmakuinen. :)

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!