20130805

pihalla ja päiväkodissa

Painajaismaisen yön jälkeen koitti ensimmäinen päiväkotiaamu. Luojan kiitos päiväkodissamme noudatetaan asteittaista, pehmeää tutustumista sillä me olimme myöhässä, unenpöpperössä ja muutenkin vähän pihalla. Tai oikeastaan aika paljonkin pihalla, tämän päivän ohjelmaan kuului ulkoilu päiväkodin pihalla ja siellä me sitten olimme molemmat. Uskon, että minä olin kyllä enemmän pihalla kuin O. Ainakin henkisesti. Ilmeisesti se ei kuitenkaan välittynyt ulospäin sillä minua luultiin kaksi kertaa eri ihmisen toimesta henkilökunnaksi. Se ei tosin poistanut vaan enemmänkin lisäsi hämmennystäni.

Olo oli aika orpo ja sisäänkin tultiin väärästä portista. Ihan tavalliset, pienet jutut tuntuivat hankalilta. Mihin voi jättää rattaat, mihin aikaan se ulkoilu nyt alkaa, mistä ovesta mennään sisään, ketkä kaikki olivatkaan töissä O:n ryhmässä. Loppujen lopuksi O kiipesi, hyppi, laski liukumäkeä ja teki vähän tuttavuuttakin tulevaan ryhmätoveriinsa kotileikin muodossa. Minä hapuilin siinä odotellessa varovaisesti omia tunnelmiani. Haikeutta siitä, että tästä se putki sitten alkaa, iloa siitä, että O meni jo jonkun verran reippaasti mukaan leikkeihin. Hämmennystä siitä, että minun pitäisi olla O:lle esimerkkinä, peruskalliona, joka tietää mitä tehdään ja olen aivan yhtä uppo-oudossa tilanteessa itsekin eikä minulla ole suoraan sanoen aavistustakaan siitä mitä pitäisi tehdä. Sisätossut olin sentään onnistunut ostamaan ajoissa mutta nekin unohtuivat kotiin.

Tämä päivä tuntui suoraan sanoen ehkä hieman liiankin kevyeltä. Suuremmat koitokset ovat varmasti  edessä loppuviikosta kun siellä päiväkodissa pitäisi olla ilman minuakin. Saa nähdä mitä tuleman pitää. Mietin sitäkin, että olisiko sitten kuitenkin pitänyt jäädä jo tänään pidempään, ehkä lounaalle kun kaikki sujui niin hyvin. Toisaalta nyt ensikosketus oli kevyt, positiivinen, rauhallinen ja mukava näin.

Oikeastaan minua ei niinkään jännitä O:n puolesta vaan suoraan sanoen haluaisin vain jakaa kaikki nämä tunteet toisen aikuisen kanssa. Tai hitot, olisin halunnut seisoa siellä kiipeilytelineen vieressä sen toisen aikuisen kanssa enkä yksin. Yhtä aikaa ylpeänä ja ihan pihalla.

7 kommenttia:

  1. Hyvä aloitus ollut :)! Tsemppiä uutuutta hohkavaan viikkoon ja syksyyn :)!

    VastaaPoista
  2. Anonyymi5/8/13 20:20

    Voi, kouraisi kun muistin ytuon tunteen, kun ei ollut ketään jakamassa niitä ensimmäisiä tarhapäiviä, koulupäiviä, joulujuhlia, esiintymisiä jnejne. Ihan arkipäivän asioita, menestymistä koulussa, harrastuksissa ja lohduttamassa pettymysten aikaan. Iltalenkillä tuntui siltä, että kaikissa muissa kodeissa oli valot ja siinä valopiirissä onnellinen ehyt perhe, minä olin yksin ulkopuolella kylmässä.

    Sinä olet vahva ja pärjäät, niin pärjäsin itsekin, jopa niin, että nyt aikusilta lapsilta olen kuullut kiitosta ja ihmetystä, kuinka koskaan eivät tunteneet olevansa mitään vaille ja kuinka yksin, yhdellä palkalla olen pystynyt antamaan heille onnellisen lapsuuden, eikä koskaan ollut oloa että jotain puuttuisi. Edes se isä, josta ei eron jälkeen enää kuulunut.

    HannaHoo

    VastaaPoista
  3. Pääasia lienee että pienelle päiväkodin aloittajalle jäi kiva ensivaikutelma ja kenties innostuksenpoikanenkin päivästä mieleen. :) Mutta kyllä aikuinenkin kaipaisi varmasti noin ison muutoksen kohdalla tukea ja jakamista.

    Me ollaan riidelty täällä huushollissa koko päivä. Pitäisi kaiketi koettaa keskittyä siihen, miten paljon enemmän iloa, tukea ja kumppanuutta puolisosta on kuin niitä, enimmäkseen melko tyhjänpäiväisiä, riidanaiheita ja -hetkiä.

    Jos vaikka pyytäisi anteeksi sitä että suuttui eilen pieleen menneestä lautapelistä... Krhm.

    VastaaPoista
  4. Me olemme tänään olleet samassa tilanteessa. Siellä päiväkodin pihalla ja ihan pihalla, toivomassa että rinnalla seisoisi Se toinen aikuinen. Se,jonka kanssa yhteisen lapsen reippaudesta haluaisi iloita. Juuri silloin tuntuu, että maailmassa ei ole mitään muuta kuin onnellisia ihmisiä, PERHEITÄ. Kaikki muut paitsi minä.

    Jaksamista arkeen!

    Laura V.

    VastaaPoista
  5. mä olin samoissa tunnelmissa kolme vuotta sitten.
    nyt meillä odotellaan eskarin alkua - ja mä olen jälleen kerran kaikesta pihalla. mä olen se äiti, jota ei koskaan näy tarhan portilla, ei viemässä eikä hakemassa - kumpanakin ajankohtana minä olen menossa töihin tai tulossa sieltä. reippaana äitinä hankin eskarirepun ja kynät sun kumit vain kuullakseni lapsukaiselta terveisiä tarhasta, että ei se eskari oo normaalia tarhapäivää kummempi eikä me siellä reppuja tarvita.

    joskus minä toivoisin voivani olla seisomassa sen toisen rinnalla näissä jännittävissä tilanteissa - ensimmäisinä päivänä - mutta ei, minä olen aina vaan menossa tai tulossa. no siis johonkin suuntaan junailemassa.

    tsemppiä tuleviin tarhapäiviin teille kummallekin!

    VastaaPoista
  6. Tsemppiä! O on niin kaunis... :)

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!