20121021

hullunmyllyn mahdollistajat ja jonkin aikaa jäytänyt avautuminen

Minulla on onni olla maailman ihanimman, kauneimman, suloisimman, lumoavimman, kekseliäimmän ja fiksuimman kaksivuotiaan äiti. Lisäksi minulla on työ, jota rakastan ja jossa kymmenen vuoden pakerruksen, vaivannäön ja sinnikkyyden jälkeen alkaa vihdoin tapahtua.

Moni on ihmetellyt, kritisoinutkin kovalla kädellä tätä meidän hullunmyllyämme, jossa on lapsi keskiössä ja äidillä sattuu olemaan muutakin mielekästä tekemistä. Että pitäisikö vähän hei hellittää tahtia. En edelleenkään erään kommentoijan kauhistunein sanakääntein, raahaa O:ta mukana niissä kaikkein hulluimmissa päivissäni (enkä hitto soikoon usko, että kukaan täysjärkinen aikuinen on oikeasti näin luullutkaan) vaan yritän nimenomaan keskittää monet menot samalla päivälle. Näin minä voin olla osan päivistä kotona kokonaan, sirpaleisen edestakaisin juoksemisen sijaan. Tämä näkyy täällä blogin puolella tietenkin usein eeppisinä koostepostauksina joita lukiessa olisi hyvä muistaa, että niissä on kyse yksittäisistä päivistä. Ja O on useimmiten niiden aikana tekemässä sitä mitä kaksivuotiaan kuuluukin tehdä. Nukkumassa, syömässä, ulkoilemassa. Leikkimässä, laulamassa ja touhuilemassa rauhassa.


Toisaalta O on usein mukana sellaisissakin menoissa, joista se ei välttämättä täällä lyhyesti kerrottuna  tule esiin. Töihin liittyvällä aamiaisella Cafe Pirittassa istui O isolla tuolilla ja söi tärkeänä siinä kuin muutkin. Nautti ihmisvilinästä ja kävi välillä halimassa. Kun tuli minun vuoroni puhua, oli O todennut pöytäseurueelleen innoissaan, että "äiti!"


Uusi työhuoneenikin on O:lle jo tuttu paikka, siellä saa viipottaa melko vapaasti ja leikkiseuraakin on löytynyt monilla kerroilla. Siellä saa piirtää, leikkiä tietokoneella ja halata siivousnalleja. Yhteenmuuttobileissä O viihtyi tuntikausia serkkupoikansa kanssa, mutusteli onnellisena samoja tarjottavia kuin muutkin, hörppi luomulimua ja hurmasi juhlaväen hymyllään. Kaikki tilaisuudet eivät aina tarkoita sitä, että ne eivät olisi lapselle sopivia vaikka niistä täällä blogissa kerronkin sieltä omasta, aikuisen näkökulmastani.

Kun Kaikki Kauneudesta lanseerattiin maanantai-iltana eli suurin tähänastisista töistäni näki päivänvalon, olivat työhuoneellani sitä juhlistamassa paitsi sivuston perustaja perheineen, myös O ja P. Minun elämäni tärkeimmät ihmiset. Sitä saavutusta skoolattiin luomulimulla ja O oli puettu mustaan röyhelömekkoon. Minut hukutettiin haleihin ja keksinmuruisiin suukkoihin. En olisi mistään hinnasta halunnut elää sitä hetkeä ilman heitä.


Kaikkein kapeakatseisinta onkin mielestäni todeta, että etkö sä aattele sitä lasta ollenkaan. Mitä luulet, ajattelenko kaksivuotiaan äitinä omaa lastani tehdessäni valintoja elämässäni? Niinpä. Sitä minäkin. Mutta ne minun valintani tai niiden kaikki syyt eivät välttämättä ole samoja kuin jollain muulla tai näy kaikki täällä. En myöskään tee valintoja pelkän nykyhetken perusteella vaan haluan esimerkiksi varmistaa, että minulla on työpaikka O:n kasvaessakin. Ja näin oman yrityksen luovalla alalla valinneena, sillä on omat vaatimuksensa. Esimerkiksi se, että silloin on taottava kun rauta on kuumaa ja olisi ihan suotavaa, että jonkinlaista leipääkin tulisi pöytään. Nyt ja myöhemmin.


Välillä tuntuu, että ollaan ulospäin niin moderneja, pohditaan luomuruokia ja kestovaippoja ja maapallon tilaa mutta kun aletaan puhua erilaisista elämänvalinnoista, ei yhtäkkiä enää aivokapasiteettia riitäkään vaan palataan pikapakettina 50-luvulle. Mies voi kyllä reissata työn puolesta ja olla poissa viikkotolkulla, hänhän vain elättää perheensä ja hyvä mies onkin kun niin tekee. Jos minä teen saman, olen jälleen paska mutsi, vanhemmaksi kelvoton ja lapsikin lopullisesti pilalla.


Kaksi vuotta, ylikin, olen taiteillut lapsen ja työn välillä. Usein siitä näkyy ulospäin vain valmiit työt tai se hektinen kiire. Ei kaikkia niitä läpikotaisia pohdintoja, joita meillä on asiasta käyty täällä kotona. Ei kai kukaan elä elämäänsä lapsen kanssa ajattelematta mitä on tekemässä. Kyllä ne kaikki ovat tietoisia valintoja, eivät vain aina ehkä samoja joita joku muu olisi tehnyt. Minä olen valinnut esimerkiksi kroonisen univelan jotta voin sekä olla O:n kanssa, että tehdä töitä haluamallani alalla. Olen valinnut sen, että vapaa-aika on aika kortilla ja välillä väsyttää. Sen ettei minulla ole harrastuksia sillä työni täyttää senkin lokeron.


On helppo kritisoida kommenttiboksissa ylemmyydentuntoisesti kun lukee vain tänne blogiin näkyvät puolet. Tuntuu varmasti itsestä hyvältä esittää huolestunutta ventovieraan bloggaajan lapsesta vaikka todellisuudessahan teki vain mieli olla ilkeä hetken kun siihen tarjoutui tilaisuus. Kaksi vuotta hiekkalaatikon reunalla istunut bloggaaja- tai palstaäiti kun saa väsyä. Saa ahdistua aikuiskontaktien puutteesta ja samanlaisina toisiaan seuraavista päivistä. Puurotahroista, poissa olevasta miehestä, ainaisesta sotkusta, siivoamisesta, vaipanvaihdosta ja pyykkäämisestä. Siitä, että kaksivuotias on jo paljon vaativampi tenava  kuin suloinen sylivauva, kaikki ymmärtävät ja nyökkäilevät.

Vaan teepä töitä samalla kun olet sen vaativan kaksivuotiaan kanssa. Olet itsekäs, huono äiti ja valitatkin vielä, että väsyttää. Jestas.


Kaikkein tärkeintä on muistaa, että ypöyksin tähän ei tietenkään pystyisikään. Minulla on uskomattoman joustava ja napakka turvaverkko ympärilläni. Ilman sitä tämä ei olisi ollut eikä olisi mahdollista. Sen turvaverkon kestävyys on nyt punnittu jo monta kertaa. Kaikki vapaapudotukset kun eivät ole olleet valintoja.

Minulla on maailman paras mies, joka on joka sekunti tapaamisestamme lähtien seisonut minun valintojeni takana myös, eikä koskaan sanonut yhtään poikkipuolista sanaa ammatinvalinnastani vaikka varmasti on joskus tehnyt mieli. P on minun turvaverkkoni, O:n isi ja minun ja O:n elämän peruskallio. Minä olen se elohopea, joka poukkoilee alas rinnettä. O tuntuu tulevan kovaa vauhtia perässä jo.


Lisäksi minulla on onni elää lähipiirissä, jossa O on haluttu vieras Mummulaan tai Mammin luo ja ihan sovitusti vieraileekin osan päivistä, jotta minä saan hyvällä omallatunnolla keskittyä töihin. Kaksi päivää viikosta O on siis Mummun ja Papan hoivissa ja lähtee sinne intoa puhkuen. Meillä on välimatkaakin vain kymmenen minuutin verran joten tällainen järjestely on hioutunut käytännössä oikein toimivaksi. Lisäksi kaikki muut menot ja yllättävät aikataulut ovat järjestyneet pienellä vaivannäöllä ja suurilla sydämillä joka kerta. Minä kuulun myös siihen koulukuntaan jonka mielestä isän kanssa oleminen ei ole hoidossa olemista, vaan ihan normaalia kotonaoloa niin kuin minunkin kanssani.


Se mitä tästä eteenpäin, on vielä hieman auki. Meillä pyöritellään vaihtoehtoa hoitovapaan jakamisesta virallisesti myös P:lle, minun keskittymistäni töihin osan viikkoa täysillä. Vapaita päiviä olla yhdessä perhe ja normaalimpaan aikaan loppuvia työpäiviä. Nyt alkaa vuosien ponnistelu tuottaa tulosta ja minä voin antaa enemmän kiireetöntä aikaa myös elämäni mahdollistajille. Niille tärkeimmille joiden takia ylipäätään olen tässä. Niille joiden takia ne kaikki päätökset ja valinnat on tehty ja joiden takia niiden takana on täytynyt seisoa silloinkin kun horjuttaa.

Puhuttuani suuni puhtaaksi suuntaankin tästä halaamaan noita molempia tuolla sohvalla. Kertomaan jälleen kerran ääneen kuinka tärkeitä he molemmat minulle ovat.

30 kommenttia:

  1. Nykymaailman menossa on just hienoa se, että voi olla niin monta eri mallia kuin mitä on ihmisiä/perheitäkin! Teidän tapanne yhdistellä työtä, perhettä ja vapaa-aikaa on mielestäni aina kuulostanut varsin toimivalta ratkaisulta. Mutta täälläpä puhuukin sellainen ihan oikea uraäiti, joka aina välillä joutuu olemaan lapsestaan erossa useampia päiviä kerralla työmatkojen takia, ja iltaedustusmenojakin on tämän tästä. Onneksi meidänkin perheessä on se toinenkin aikuinen, joka hoitaa perhettä aivan samalla panoksella kuin minäkin :-)

    VastaaPoista
  2. Minä lastentarhanopettajana huomaan jatkuvasti toivovani, että vanhemmat tekisivät lastensa kanssa enemmän niitä normaaleja, jokapäiväisiä asioita. Moni vanhempi tuntuu ajattelevan, että lapsia pitää jatkuvasti viihdyttää, viedä ties mihin huimaloihin ja hoploppeihin ja keksiä koko ajan uusia "virikkeitä". Olen sitä mieltä, että lapselle riittää aivan hyvin se jokaisen perheen oma arkielämä (jos kyseessä on ns. normaali perhe, ei esim. alkoholiongelmia tai mitään) iloineen ja suruineen. Ja tämän blogin perusteella teillä eletään juuri niin - tyttö otetaan mukaan tavallisiin puuhiin ja hän saa osallistua oman ikätasonsa mukaan kaikkeen mahdolliseen toimintaan. Jos vanhemmalla on mahdollisuus kuljettaa lasta mukanaan työasioilla, miksi hänet pitäisi sieltä jättää pois? Kaikesta päätellen O viihtyy kiitettävän hyvin mukanasi noissa tilaisuuksissa, tapaamisissa ja kaikessa. :) Ja kuten sanoit, tuskin kukaan kirjoittaa blogiinsa aivan kaikesta elämässään - teidänkin elämäänne mahtuu varmasti vaikka mitä muuta kuin nämä työjutut ja projektit, mitä täällä saadaan ihailla. :)

    "Minä kuulun myös siihen koulukuntaan jonka mielestä isän kanssa oleminen ei ole hoidossa olemista, vaan ihan normaalia kotonaoloa niin kuin minunkin kanssani."
    Aamen.

    VastaaPoista
  3. Minun työhöni kuuluu reippaasti matkustamista ja siitä tulee kyllä uskomattoman paljon paskaa niskaan. Ja yleensä niistä perheistä, joissa isän matkustaminen on arkipäivää. Mulla työnantaja kuitenkin korvaa avokätisesti matka-ajat joten reissutyön turvin lomailen kolme kuukautta vuodessa. Kyllähän se lapsen luota pois oleminen kirvelee, mutta minä en olisi minä ilman työtänikään. Meidän ratkaisu oli se, että minun palattuani töihin mies jäi kotiin ja nyt lapsi on ollut reilut puoli vuotta päiväkodissa. Meidän arkea pyöritetään kalenterin avulla, mutta ainakin vielä ollaan saatu yhdistettyä kaksi uraa ja yhteinen perhe.

    VastaaPoista
  4. Ihmiset ovat kyllä uskomattomia, kun luulevat tietävänsä elämästäsi kaiken blogin perusteella. Ihan kun sitä kirjottaisi ihan kaiken blogiin. Oon itsekin törmännyt samaan.

    Mutta haluan sanoa, että oot kyllä niin inspiroiva ja musta on ihana lukea, miten hyvin teilläkin tuo työn ja perheen yhdistäminen onnistuu, itsellä kun varmasti tulee olemaan samanmoinen tilanne joskus, että pitää samaan aikaan elää äidin ja kuvittajan arkea.

    Itse olen kasvanut yrittäjä-äidin kanssa ja koen ainakin lapsuuteni ihan mahtavaksi, koska äiti oli paikalla, vaikka sitten työtä tekevänä, mutta oli silti kotona. Sain piirrellä äidin toimistossa ja kasvaa lämpimässä läsnäolossa. Eli vaikka sitä lapsi kulkisikin töiden mukana joskus päivisin, niin lapsi saa silti olla äidin kanssa ja se on todella harvinaista herkkua. Toiset joutuu alta vuoden ikäsenä vuoropäiväkoteihin (eikä siinäkään mitään, pakko mikä pakko), että kyllä noista kahdesta valitsisin itsekin juuri tuon, että voin olla lapseni kanssa ihan itse.

    Kiitos tuhannesti tästä sun blogista. Tämä on aivan ihana :)!

    VastaaPoista
  5. "Välillä tuntuu, että ollaan ulospäin niin moderneja, pohditaan luomuruokia ja kestovaippoja ja maapallon tilaa mutta kun aletaan puhua erilaisista elämänvalinnoista, ei yhtäkkiä enää aivokapasiteettia riitäkään vaan palataan pikapakettina 50-luvulle. Mies voi kyllä reissata työn puolesta ja olla poissa viikkotolkulla, hänhän vain elättää perheensä ja hyvä mies onkin kun niin tekee. Jos minä teen saman, olen jälleen paska mutsi, vanhemmaksi kelvoton ja lapsikin lopullisesti pilalla."

    AAMEN!

    Ei ku siis, meiti nyt vähän, että mihin sitä lasta raahaat. On vain yksi oikea tapa ja se on jonkun muun tapa.

    VastaaPoista
  6. Höh, mulla ei ole käynyt kertaakaan pienessä mielessä, että olisit jotenkin laiminlyönyt lastasi tai aiheuttaisit hänelle jotain traumaattisia kokemuksia sillä, että hän kulkee välillä töissä mukana!

    Blogiminä ja se ihan oikea minä on yleensä ihan erilaisia tapauksia. Blogiin päätyy vain se, mitä itse sinne kirjoittaa -vain pieni pala elämästä. Mulla se on joskus pinnallista liipalaapaa, valittamista lapsista/väsymyksestä tai jotain, mitä olen vaikka saanut ompelukoneella aikaiseksi. Millainen kuva siitä silloin tulee minusta? Olen loppujen lopuksi aika erilainen ihminen luonnossa kuin netissä.

    On siis aika kohtuutonta käydä väittämään tyhjänpäiväisiä olettamuksiaan tai "huolestuneita" kommentteja elämästä, jota ei näe ja koe livenä. Ihmisillä ei tunnu riittävän ymmärrystä siihen, ettei hetkessä luetusta postauksesta voi saada kaikkea irti. Onneksi olen välttynyt näiltä anoilta (kop kop), sillä varmasti minustakin saataisiin aikaiseksi vaikka mikä haloo. Tyhjästä kun nyhjäistään milloin mitäkin skeidaa.

    Ihanaa, kun käyt töissä ja O kulkee mukana! Tuollainen olisi minulle ihannetilanne, jotta saisin viettää myös työn ohella välillä aikaa lapsen kanssa. Ihannetilanne siinä tapauksessa, että mun hermot kestäisivät. :-D

    Pidän sulle peukkuja ja tsemppiä! Johan kaikki kuvat O:sta kertovat, että aika tyytyväinen ja iloinen lapsi on kyseessä. Ei ole varmaan jäänyt mistään paitsi. :-)

    VastaaPoista
  7. Meillä myös valintoja on jouduttu tekemään tulevaisuutta ajatellen. Meillä lapsi osittain vanhempien hoidon lisäksi myös muutaman päivän viikossa päiväkodissa. Arvostelua on tullut, mutta meidän on näin hyvä! Lapsi voi hyvin ja vaikuttaa tasapainoiselta. Itse olemme kovilla, mutta nautimme arjestamme.
    Tehkää tekin kuinka teille on hyvä ja arvostelijat uskaltakaa tekin tehdä omat ratkaisunne, meidän ratkaisut ei ole teiltä pois!

    VastaaPoista
  8. Minä olen lukenut elämästänne enemmänkin kateellisena. O saa hienosti kulkea mukana paikasta toiseen, eikä varmasti tule kärsimään mistään ujouksista tms. myöhemmin. Ihailen myös tapaasi saada lapsiarki ja oma työ jotenkin lutviutumaan keskenään noin mahtavasti, harvalla kun on siihen mahdollisuus. Usein se äidin työhön palaaminen kun tarkoittaa automaattisesti sitä viiden päivän päivähoitoa lapselle, joka minusta taas on paljon huonompaa kuin se miten te asian toteutatte :)

    Haluaisin itsekin siis päästä samaan jonkinlaiseen työn ja lapsen hoidon komboon, mutta pelkään sen olevan mahdotonta. Lisäksi olen täysin samaa mieltä siitä, että lapsi isän seurassa ei ole hoidossa olemista. Ei ollenkaan, eikä myöskään edes sen mummon tai papan luona ollessa.

    Paljon siis tsemppiä niihin kiireisiin työpäiviin :)

    VastaaPoista
  9. <3 Mietin ensin että en kommentoi muuta kuin tuon sydämen kun en kuitenkaan osaa sanoa oikein sitä mitä ajattelen.
    Mutta rakkaus on se asia mikä ekana tästä blogista huokui kun tänne ensi kertaa löysin. Sun tapa yhdistää rakastamasi asiat on jotain niin hienoa. Kumpa joskus itsekin pystyisi samaan. Ihailen ja arvostan sua kovasti!

    VastaaPoista
  10. Miksi mä en ole sun lapsi...tai miksi mun mutsi ei voinu olla sunlainen. <3

    VastaaPoista
  11. ...mietin ihan samoin aina välillä....mut niinku oon jo aiemminkin kertonut niin susta kuullaan vielä sit "isona" olet niin lahjakas...ja se on muuten niin kun äiti saa tehä sitä mistä tykkää ja parhaiten osaa huokuu myös ulospäin! Onnea ja menestystä Maan kovimmalle Kottaraiselle!

    VastaaPoista
  12. Minusta on hienoa, että nautit sekä työstäsi että lapsestasi ja olette saaneet kaiken järjestyttyä toimivaksi (vaikkakin sinulle vähäuniseksi) kokonaisuudeksi! On kuitenkin vanhempia, joiden on pakko mennä töihin ja viedä lapsi hoitoon, vaikka mieluummin olisivatkin kotona eivätkä nauti työstään. Ja vanhempia, jotka haluavat mennä töihin ja kokevat hoidossaolemisen ihan luontevaksi osaksi elämää ja yrittävät järjestää sen parhaimmalla tavalla, mutta usein se tarkoittaa juuri viiden arkipäivän kokopäivähoitoa, koska monet työpaikat ovat sellaisia. Mutta sekin voi olla lapsellekin ihan ok ratkaisu (itse edustan päivähoitoa ja katson asiaa siitä näkökulmasta). Lisäksi on vanhempia (yleensä äitejä), jotka eivät edes halua mennä takaisin töihin ja nauttivat mahdollisuudesta olla lasten kanssa kotona niin pitkään kuin mahdollista, mikäli taloudellinen tilanne sen sallii. Ja sitten on meitä vapaaehtoisesti lapsettomia, jotka seuraamme näitä asioita puolueettomina sivusta ja toivomme, että jokainen perhe saisi tehdä lasten ja töiden suhteen itselleen hyvältä (!) tuntuvan ratkaisun ilman syyllistämistä. Toivottavasti sinua ymmärretään jatkossa!

    VastaaPoista
  13. Moi Kottis! Oonkohän mä aikaisemmin kommentoinut? Ehkä en, vaikka tovin blogiasi olen silloin tällöin käynyt kurkkimassa. Lähis tässä siis moro!

    Nyt on kommentoitava ja kiitettävä tekstistä, jonka aiheet pyörivät päässäni tällä hetkellä paljon. Meillä on ihan lähitulevaisuudessa edessä sama - luovan työn ja hoitovapaan yhdistäminen. Aion tsempata itseäni onnistumaan mielessäni teidän onnistunut esimerkki.

    Mä itse olen yrittäjäperheen muppeloita, niitä jotka kulkivat mukana duunissa etenkin iltaisin ja viikonloppusin, kun perhepäivähoitaja ei ollut käytettävissä. Musta se oli siistiä, jännää ja kivaa olla osana äidin ja isin päiviä, välillä toki oli hemmetin tylsää ja joskus kiukutti, kun taas piti lähteä töihin mukaan, vaikka kotona oli kiva leikki kesken. Jotenkin sitä kasvoi siihen meininkiin niin mukaan, ettei oikein muunlaista tapaa elää osaa ajatellakaan.

    VastaaPoista
  14. Mulla tuli kyyneleet kun luin tämän, ehdottoman hyvässä mielessä siis. Oon aina ihaillut sun kykyä sovittaa perhe ja työ. Oma työ ei valitettavasti ole sellainen, että niin voisi tehdä, mutta jos olisi niin todellakin tekisin kaikkeni, että se onnistuisi. O vaikuttaa todella onnelliselta ja tasapainoiselta lapselta enkä ole kyllä ikinä ajatellut sun laiminlyövän tai "kiduttavan" lasta kuljettamalla häntä mukana, päinvastoin. Ei kenellekkään lapselle voi olla pahasta se, että saa olla äidin kanssa mahdollisimman paljon. Mä ihailen sua, muuta en voi sanoa!

    VastaaPoista
  15. Meinasin kirjoittaa jotakin katkeraa omasta perheestäni ja sen kautta huomauttaa, että O tulee varmasti olemaan kiitollinen saamastaan kasvatuksesta; ei pelkästään siitä, että P on aktiivisesti mukana O:n elämässä, vaan myös sinusta. Ennen kaikkea sinusta. En nyt kuitenkaan kirjoita mitään katkeraa vanhemmattomuudesta, vaan totean pelkästään, että O on onnekas. Erittäin onnekas. Uskon myös, että hän tulee itsekin sen aikuisena ymmärtämään.

    VastaaPoista
  16. Kahden maanviljelijän lapsena mä oon kyllä lapsuuteni kulkenu just niissä vanhempien töissä mukana :D Eli istunu siellä pellon laidalla ja kaivanu kuoppia maahan ja mönkiny läpi kaikki rikkaruohot ja ojat yms. (niistä rikkaruohoista oli muuten sitten yllättävää hyötyä aikanaa lajintuntemustenteissä!) eikä mitään traumoja ole jääny. Ainakin oppi viihdyttään itseään... Omakin unelma olisi joskus yhdistää työ ja lapset mahdollisimman saumattomasti, joten sun valintoja on ihana seurata! Oot mun idoli.
    Omalta kohdalta ammatinvalintaa ehkä pitää vielä miettiä, opettajat ei vissiin saa yleensä viedä lapsiaan mukanaan töihin. (Tosin ihan tässä just tulin siihen tulokseen, että selkeästi mun unelma-ammatti olis maatalon emäntä. Että sinne perunapellon laitaan omatkin lapset tulevaisuudessa!)

    VastaaPoista
  17. Heippa! Ihan oikeastiko joku on kritisoinut tapaasi kasvattaa O:ta? En voi ikinä uskoa sitä, olen ihan shokissa. Mielestäni on _ihanaa_, miten "raahaat" lasta mukanasi: O:sta on blogin perusteella kasvamassa sosiaalinen ja ihana tyttö, jota ilmeisesti kyllä onkin jo. Rakastan kuvia sinusta ja O:sta, rakastan kuulla O:n touhuista. Totta kai jokaisen täysjärkisen aikuisen ihmisen pitäisi ymmärtää, että

    a) blogin perusteella saadaan selville vain ne asiat, jotka bloggaaja haluaa itsestään kertoa. Usein ne ovat liioitellusti kerrotut, järkyttävänhirveänkamalat kaaospäivät, kun töissä on kiire, päivällinen paloi pohjaan ja lapsikin uhmaa, tai vaihtoehtoisesti ne hienoimmat hetket. Mutta vain hetket, ilman kaikkea taustaa.
    ja b) se isä EI OLE mikään lastenhoitaja, vaan vanhempi siinä missä äitikin.

    Olet idolini! Kun joskus saan lapsia (olen siis tosiaan vasta 18-v), haluan kasvattaa heitä samoin kuin kasvatat O:ta: mukana arkielämässä, järkeviä, sosiaalisia lapsia :)

    VastaaPoista
  18. Tää on yksi juttu, mitä itsekin ihmettelen. Miksi siitä saa (ja on jopa suotava) valittaa, kun mies ei ymmärrä huoh, liikaa pyykkiä, sitä tätä ja tuota, tällasta tää on PERUSperheen arki. Mutta jos valittaa vaikka työstressistä tai siitä kun on yksinhuoltaja, vastassa onkin heti nimettömiä tietäjiä, jotka kyseenalaistavat sen sun ratkaisun. Mitäs menit töihin. Mitäs teit lapsen vaikkei oo miestä. Hei haloo, 2000-luku aika pitkällä jo!

    Muutenkin tuntuu, et tää blogien kommentointi on mennyt niin saatanan väärille urille viime aikoina, olisi ihan kiva joskus nähdä naamatusten se parempi äiti joka noita mielipiteitään jakelee. Meinaan ei sielläkään päässä taida olla kaikki kunnossa jos on aikaa puuttua toisten perhe-elämään kritisoiden. Jokainen kasvattakoon muksunsa just niinku tykkää, uskoakseni lapsi on onnellisimmillaan silloin kun äitikin saa haastavaa tekemistä ja kokee onnistumisia elämässään eli äiti on onnellinen (ilman lapsesta johtuvaa euforiaa). Sellasta ultimate happy-olotilaa sen sijaan ei ole kellään aina, ihan turha siihen vedota ja suositella tollasta iänikuista nainen kotona, mies töissä, koira ja milloinkas on taas pullat uunissa elämäntapaa. Vittu sanon minä.

    VastaaPoista
  19. Olen tässä hiljattain taas miettinyt minulle tärkeitä) blogeja lueskellessa, että musta ei olisi tuohon. Mulla on liian huono itsetunto siihen, että kestäisin heikolla hetkellä jonkun random-pirjon puukotusta. Ei musta olisi selittämään omaa elämääni muille, koska suuttuisin niin paljon pelkästä ajatuksesta, että blogi paukahtaisi salatuksi joka tapauksessa. Salattuhan se nyt onkin, mutta se on sisällöltään niin totaalisen omalapsikeskeinen, ettei se oikeasti ketään muuta kuin sukulaisia kiinnostakaan.

    VastaaPoista
  20. Ei kai näitä asioita voi ikinä tehdä oikein. Itse palasin töihin kun vauva oli 9kk ja se oli joittenkin mielestä ihan kamalaa, kun isäkin joutui jäämään töistä pois lasta hoitamaan. Nyt tämä samainen lapsiparka on 1v10kk ja imetän häntä edelleen, mikä on kuulemma myös tosi luonnotonta, koska yritän sillä sitoa lapsen itseeni. On kuulemma myös ihan vinksahtanutta, etten halua käydä perhekerhoissa taaperon kanssa, koska eihän se nyt mitenkään riitä että hän näkee vain serkkuja ja isompaa sisarustaan eikä pääse muitten lasten kanssa leikkimään. Ja kyllähän se nyt pitäisi päivähoitoon viedä, ei lapseton isotäti ole mikään oikea hoitaja.
    Ja siis eihän äiti saa haluta omaa rahaa ja aikaa, kun on kerran mennyt lapsia tekemään.

    Mutta siis, minä ainakin olen kateellinen ammatistasi ja elämänne vaikuttaa todella kiinnostavalta, positiivisessa mielessä tietenkin!

    VastaaPoista
  21. "Minä kuulun myös siihen koulukuntaan jonka mielestä isän kanssa oleminen ei ole hoidossa olemista, vaan ihan normaalia kotonaoloa niin kuin minunkin kanssani."

    Oli pakko lukea tämä lause monta kertaa. Siis oikeastiko jonkun mielestä isän kanssa oleminen on yhtä kuin hoidossa olemista? Eikö isä ole vanhempi siinä missä äitikin, tai ainakin hänen pitäisi olla? Jos äiti kokee lapsen jättämisen isän kassa samanarvoiseksi kuin päiväkotiin jättämisen, niin onkohan vika siinä että äiti on ehkä arvottanut itsensä ylivoimaiseksi superihmiseksi, jonka tasolle ei pääse kukaan muu, ei edes lapsen toinen vanhempi? Että mikään ei oo yhtä hyvää kuin äidin kanssa olo, ja siksi se ei kelpaa omalle lapselle kuin pakon edessä. Tulee mieleen kohtaus, jonka näin kerran ratikassa: äiti piti tiukasti sylissään ehkä vuoden ikäistä lasta, ja aina kun (muuten ihan rauhallinen, ei siis mikään huutava) lapsi kiemurteli, kurotti kauemmas tai äännähti, äiti litisti sen entistä enemmän rintaansa vasten. Lapsi alkoi näyttää pakokauhuiselta ja minun teki mieli sanoa, että hellitä nyt vähän, hyvä ihminen - lapsi pyrkii selvästi kauemmaksi nähdäkseen sun naaman ja rauhoittuu heti, kun saa hengitystilaa. Tähän muiden hoidossa olemiseen voisi toimia sama periaate, ja samalla hengitystila takaisi myös äidille hengissä ja järjissään pysymisen. Sillä mikään ei ole pelottavampaa kuin psykoottisesti käyttäytyvät superäidit.

    Then again, olen lapseton. En siis voi tietää enkä ymmärtää asiasta mitään, enkä ainakaan maalaisjärjellä. Älkää huoliko, eiköhän joku oikaise horinani pikapuoliin.

    PS. O vaikuttaa onnelliselta mukulalta ja teidän tapa hoitaa asiat just teille sopivalta. Se riittää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. "Eikö isä ole vanhempi siinä missä äitikin, tai ainakin hänen pitäisi olla?"

      Pitäisi ehdottomasti olla, mutta oman kokemukseni mukaan aika harvoin on. Lienee itsestään selvää, että se riippuu lähinnä siitä, millaisesta isästä on kyse.

      "Jos äiti kokee lapsen jättämisen isän kassa samanarvoiseksi kuin päiväkotiin jättämisen, niin onkohan vika siinä että äiti on ehkä arvottanut itsensä ylivoimaiseksi superihmiseksi, jonka tasolle ei pääse kukaan muu, ei edes lapsen toinen vanhempi?"

      Aika raju pomppaus logiikassa. Vika saattaa toki olla äidin omassa asenteessa, mutta saattaisikohan vika olla toisinaan, tai jopa yleensä, myös isässä?

      Poista
    2. Olet oikeassa, logiikassani on huomattavissa loikka. Tietenkin isän osallistuminen on kiinni hänestä itsestään. Olen kuitenkin lähipiirissäni kokenut, että moni isä olisi mieluusti tasa-arvoisemmin toisen vanhemman asemassa, jos hänelle annettaisiin siinä mahdollisuus. Jos äidit jaksaisivat joustaa käsityksissään siitä ainoasta oikeasta tavasta hoitaa lasta eivätkä tyrmäisi isää heti, kun hän tekee jotain toisin ja äidin mielestä "väärin".

      Olennainen huomio tässä on ehkä se, että isän tapauksessa tuntuu usein olevan vapaaehtoista, kuinka paljon hän osallistuu lapsensa hoitoon. Äidillä tuollaista valinnanmahdollisuutta taas ei ole. Ja se on mielestäni vinoutunutta, johtuu sitten mistä tahansa. Yhteiskuntarakenteistakin varmaan.

      Poista
  22. Luen blogiasi säännöllisesti mutta harvoin saan aikaiseksi kommentoida. Nyt täytyy kuitenkin sanoa, että olen äärimmäisen hämmentynyt kuinka kukaan voi mitenkään (muuten kuin ilkeyttään) kommentoida että laiminlöisit O:ta. Minulla kun on blogisi perustella jäänyt päällimmäisenä mieleen se, kuinka toimivalta teillä perhe-elämän ja välillä kiireisenkin työn yhdistäminen vaikuttaa, ja ennen kaikkea rivien välistä huokuva rakkaus, lämpö ja mukavat yhteiset hetket. <3

    VastaaPoista
  23. olipa kiva postaus ja kivasti kirjoitettu.

    VastaaPoista
  24. Olen itse huomannut saman, ihmiset tulevat kommentoimaan valintoja ja katsovat oikeudekseen arvostella tekemisiä. Ja minä en pidä blogia.. Että ne arvostelut tulevat ylensä päin naamaa.

    Se että sulla on ihanat ihmiset ympärillä, ja auttavat sua tarvittaessa näköjään korpee monia. Onnea niistä ihanista ihmisistä ja ole jatkossakin juuri tuollainen, O:N ja oman elämän sankari.

    VastaaPoista
  25. Loistavaa tekstiä! Kiitos tästä :) Sanoit asian niin kuin se on ja onnistuit olemaan provosoitumatta, vaikka varmasti aihetta olisi ollut. Ihailtava piirre. Harva pystyisi näin selkokieliseen ja suoraan vastaukseen, joka oli täynnä asiaa.

    > Aseta tähän kohtaan vielä 52 kehua, koska olet ne ansainnut. <

    VastaaPoista
  26. Todella hyvä kirjoitus!!!

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!