20120921

etätyötön

Minua ei ole koskaan häirinnyt kotona työskentely. Tottakai välillä tuntuu, että ne työt ovat aina siinä mutta pääosin koko elämäni tuntuu enemmänkin yhteenkasvaneelta kombinaatiolta kuin irrallisilta erillisiltä palasilta joita olisi hankala sovittaa yhteen. Töillä pitää toki myös tuoda se leipä pöytään mutta olen onnellinen, että saan elantoni eteen tehdä juuri sitä mitä haluan ja mistä nautin. Ja se sama työnkuva, joustavuus ja monitahoisuus on mahdollistanut myös tämän lapsen kanssa kotona olemisen, jota tulen jatkamaan vielä jonkin aikaa osittain. O:n yleisiin hoitokiemuroihin palaan jossain vaiheessa tarkemmin, siitä kun on kyselty paljon ja se on mielestäni ihan oman postauksensa arvoinen asia.


Kotona työskentelyssä on puolensa, voi kävellä aamulla makuuhuoneesta kahvinkeittimen kautta asunnon toiseen päähän ja aloittaa sillä sekunnilla jos tarve vaatii. Voi tassutella vielä keskellä yötäkin inspiraation iskiessä työhuoneen hämärään ja joskus siellä on mennyt aamuunkin asti kun oikein innostuu. On helppo olla notkeasti tavoitettavissa, ruoanlaiton tai palikkatornin välissäkin voi vastata puhelimeen tai vaikkapa sähköpostiin. Päiväunien aikana syntyykin sitten ihmeitä. Ja tietenkin silloin kun P on kotona. Minun onneni on inspiroivan alan lisäksi myös äärimmäisen toimiva, ihana ja tehokas tukiverkko.


Isovanhemmat ovat O:sta innoissaan ja O heistä. Myös läheinen sijainti sekä läheiset välit mahdollistavat tiiviin yhteydenpidon ja nopeallakin aikataululla pienen mummulareissun tarvittaessa. O ei todellakaan ole tiukimpina ja pisimpinä päivinä minulla riepoteltavana mukana (kuten joku muka luuli!) vaan tekee juuri niitä kriittisten anojenkin peräänkuuluttamia asioita, on ulkona, leikkii, laulaa, syö, nukkuu ja niin edelleen. Tosin niitä kaikkia me teemme myös täällä kotona, sillä kotona työskentelyssä voi myös joustavasti pitää tauon töistä ja mennä vaikka keinumaan. Ja sitten se tärkein, eli P. P osallistuu ja on osallistunut alusta asti juuri niinkuin toisen vanhemman mielestäni kuuluukin, paljon.


Kotona kaikki on siinä. Voi olla O:n kanssa, kuvata jonkin jutun blogiin ja postata sen samantien, vastata työviesteihin tai pesaista koneellisen pyykkiä. Kaikki palaset sopivat toisiinsa sillä ne kaikki löytyvät näiden samojen 80 neliön sisältä. Poislukien tietenkin erilaiset palaverit ja tapaamiset mutta vaikka ne hurjilta blogipostauksessa kuulostavatkin, ei niitäkään sentään ihan joka päivä ole, useimmiten me olemme O:n kanssa ihan vaan täällä kotona. Minulla on myös juuri O:sta johtuen tapana kasata asioita samalle päivälle. Jos tiedän, että minulla on tapaaminen tiistaina, yritän sopia myös kaksi tai viisi seuraavaa menoa samalle tiistaille jotta minun ei tarvitse joka päivä juosta edestakaisin. Siksi ne päivät usein ovat aika raisuja aikatauluiltaan mutta myös niin tehokkaita, että häikäisee.


Minua siis oikeastaan jännittääkin enemmän näin Kansallisen etäpäivän (jota en siis poikkeuksellisesti vietäkään täällä kotona) kunniaksi se, miten ne rutiinit saadaan rakennettua toimiviksi siellä uudella työhuoneella. Miltä tuntuu kun töihin pitääkin ensin matkustaa melkein tunti ennenkuin ne voi aloittaa ja miten kaikki aikataulut saadaan sopimaan yhteen. Toisaalta aikaa säästyy kun minun ei tarvitse viidentoista minuutin palaverin takia matkustaa täältä kotoa tuntia suuntaansa ja voin kutsua asiakkaita minun luokseni jossa minulla on kaikki tarvittavat materiaalit, niiden mukana kantamisen sijaan.


Tuleeko silti sellainen aamu(yö) kun tekisi mieli maalata, pitäisikö kotonakin olla joku hätävaratussisetti. Tietokone ja kamerahan nyt kulkevat muutenkin mukana joten ne tietysti asuttavat laukkua tästä eteenkinpäin. Ja jonkinlainen tulostin olisi varmaan syytä ostaa kotiinkin. Eniten minua ahdistaa se ajatus siitä, että kaikki on lopulta aina väärässä paikassa. Siis kun minä olen kotona ja tarvitsen akryylimaaleja, ne ovat töissä ja kun olen töissä ja tarvitsen kameran akkulaturia, se on kotona. Mukana kannettavan tavaran määrä kertaistunee eksponentiaalisesti, ainakin alkuun ennenkuin kaikki on tutumpaa ja rutiinit selvillä.


Kerran aiemminkin minulla on ollut työhuone kodin ulkopuolella (ja toki muutama "oikeakin" työ joskus nuorempana) mutta silloin matkaa kotoa töihin oli noin kymmenestä minuutista varttiin, kulkuneuvovalinnasta riippuen. Nyt tuntuu siltä kuin olisin pakannut palan sydämestäni niihin Ikean muuttolaatikoihin ja olo täällä kotona pensselit pakattuna on aika orpo. Tämä on ehdoton investointi tulevaisuuteen ja uskon saavani tästä paljon enemmän kuin mistä joudun luopumaan mutta ei se silti poista sitä luopumisen haikeutta. Kai tähän sekoittuu myös ripaus haikeutta O:n kasvamisesta isommaksi, perinteiseen äiti palaa töihin -tyyliin vaikka sinänsä meidän kotonaolomme ei tähän kokonaan katkeakaan.


Muuttaminen itsessään on muuten varsinainen koko perheen tapahtuma, O on tietenkin innolla mukana. Ja jos O ei inventoi pakattuja laatikoita, sen tekevät kissat. O osaa myös sanoa jo, että "äiti uuttaa iivoutkauppaan". Eilen siellä oli vielä seuraakin, vähän vanhempi lapsi, joka aivan ensitöikseen kertoi minulle, että hän on poika vaikka hänellä on pitkä tukka ja sen jälkeen opetti O:ta leikkimään piilosta. O:n mielestä ainoa epäkohta olivat tällä kertaa puuttuvat omistajan koirat, joita viimeksi sai paijata.

Muuttokuormaa riittää tosin vielä tällekin päivälle ja naureskelinkin, että vuosien kotonaolon jälkeen olen juuri nyt täällä laatikoiden keskellä etätyöpäivänä itseasiassa etätyötön. Vaikka toisaalta, työnkuvahan ei sinänsä muutosta juurikaan hetkahda. Ihan yhtä lailla suurin osa asiakasviestinnästä käydään etänä, kaikki kun eivät sijaitse Helsingissä tai edes Suomessa. Ja ensimmäistä kertaa ikinä,  minä olen etänä myös kotitöistä, ainakin muutaman kerran viikossa.

Postauksen kuvat eiliseltä kun olimme lähdössä kotoa, P muuttokuorman ja minä O:n kanssa.

3 kommenttia:

  1. Oottepa molemmat söpöjä!!

    VastaaPoista
  2. Teillä on aivan mahti ihana ipana! Onnea jatkoon ja tsemppiä muutokseen/muuttoon!

    VastaaPoista
  3. Ihana kuvasarja! Itsekin teen pääsääntöisesti työt etänä, ja pesen siinä ohessa tiskiä ja pyykkiä (no koneet sen tekee...). Olen ollut fyysisesti paikalla, kun lapset tulevat koulusta (henkisestä läsnäolosta en menisi ihan vannomaan), ja näin ajattelen ainakin tarjonneeni turvalliset ensimmäiset vuodet koulutiellä. Toki lapset ovat pienestä pitäen oppineet, että joskus äiti on työpöytänsä ääressä töissä niin tosi tarkoituksella, että nyt ei voi häiritä ("äiti on luureissa"). Suurimmaksi osaksi työni on kuitenkin sallinut joustamisen, ja olen voinut keskeyttää työt iltapäivällä yhteisten aterioiden ja turinoiden merkeissä.

    Onnea uudelle työhuoneelle!

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!