20120825

onnenkarhu

Olen aivan suu auki ja kädet kananlihalla niistä kaikista hienoista asioista, joita juuri nyt on tapahtumassa. Monen monta palaa alkaa loksahdella kohdalleen niin kotona kuin työympyröissäkin enkä malttaisi edes nukkua kun pää jo suunnittelee niitä kaikkia. Kaiken kruunasi kuitenkin konkreettiselta kooltaan varsin pieni asia. Se oli sen päivän ilta kun eräät isoimmista, vielä salaisista hankkeista, saivat yhtäkkiä tulta alleen. P seisoi tuulisella parkkipaikalla ja pyysi minua ojentamaan käteni.


Hetkeä myöhemmin kiinnitin varovaisesti kaulaani hopeista karhua ketjussaan. Se on P:n Mummin peruja joten sen tunnearvo on tietenkin suunnaton. Tämän täytyy olla jonkinlainen onnenkarhu, kulkekoon se mukana näitä uusia, jännittäviä polkuja ja käyköön kaikkien esteiden kimppuun kanssani sisulla ja raivolla.



5 kommenttia:

  1. Oi miten ihana!! Minäkin saattaisin tarvita jonkinmoista tsemppikarhua, niin paljon tapahtuu täälläkin. Huh huh! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Oi miten mahtava sana! Tsemppikarhu!

      Ja siellä taitaa tapahtua vielä paljon suurempia kuin täällä!

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Olin ihan liikuttunut kun tajusin mikä se on. <3

      Poista
  3. MInulle tulee aina mieleenkarhuista tämä runo, kaunis mutta koskettava <3

    Kun isänsä kodissa tyttö
    kävi lattiaa leveää,
    ei tiennyt mikä oli raskasta
    ja mikä on keveää.

    Ajoi markkinoille tyttö
    huoletta, hatutta päin,
    ja näki tanssivan karhun
    hän joukossa ilveilijäin.

    Vain kerran kun silmiin katsoi
    hän karhua hyppivää,
    hän tiesi mikä on raskasta
    ja mikä on keveää.

    Hän unohti isän ja äidin
    ja lapsuuden unohti
    ja ilveilijöiden matkaan
    hän salaa katosi.

    Hän karhun vierellä kulki,
    sen kyljessä nukkui yön,
    sen kanssa hän jakoi leivän
    ja vilun, nälän ja työn.

    Ja karhu, karhu tanssi,
    kun tyttö rumpua löi,
    ja niin kuin aurinko kuuta
    hän karhun sydäntä söi.

    Tie juoksi, vuodet kulki,
    yhä temppuili ilveilijät,
    ja keskellä tulen ja sauhun
    soi hilpeät sävelmät.

    Vaan heikkeni tanssiva karhu,
    se kaatui kyljelleen,
    ja enää nousematta
    se lausui verkalleen:

    "Oi, valon keskelle raudan
    ja vainon vuosien
    me synkkään aikakauteen
    kannoimme ilveillen.

    Ken hallitsee sydäntäni
    sen veitsellä halkaiskoon,
    sillä ainoa rikokseni
    on rakkaus pohjaton."

    Nyt särähti mandoliinit,
    nyt vaikeni ilveilijät.
    Oli tytöllä kädessä veitsi,
    ja kalpeni katselijat.

    Kun karhun huulilta juoksi
    pisarat punaiset,
    se tyttöön katsoi ja lausui
    sanansa viimeiset:

    "Oli rakkauteni sinuun
    kuin matka perille.
    Nyt hiljenee sydämen rumpu.
    Oi, ota käsiisi se."

    On tarina vanha, jo peittää
    sen tomu hiljaisin.
    Ja tyttökin unohti kaiken,
    ja unohtui itsekin.

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!