20120725

tuputtamista

On hassua miten äkkipikaisesti lapsen harrastamiseen liitetään kriittinen ajatus vanhemmasta joka tuputtaa omaa intohimoaan tai toteuttaa omia unelmiaan viattoman pienen tabula rasan kautta. Ja mikä hassuinta, tämä tulee useimmiten esiin ainoastaan jonkin taiteellisen tai musiikillisen harrastuksen kohdalla. En ole ikinä kuullut kenenkään kritisoivan liikkunnallisten vanhempien lapsen liikuntaharrastusta mutta annas olla jos visuaalisen alan ihminen antaa pienokaiselleen pensselit käteen. Jestas mitä tuputtamista!


Sen lisäksi, että minusta on aivan luontevaa jakaa lapseni kanssa asioita joista itse nautin ja saan intoa ja voimaa, on lapsi myös varsin omatoiminen ja matkii käytännössä kaikkea mitä vanhempina teemme. Jos kotona luetaan tai maalataan olisi minusta lähinnä omituista jos parhaassa apinointi-iässä oleva taapero ei olisi kiinnostunut näistä asioista muiden, arjessa jatkuvasti näkyvien asioiden tai toimintojen ohella. 


Toisaalta koska visuaalinen maailma on niin sydäntäni lähellä ja toivon voivani näyttää sen antoisuuden myös O:lle, minua hieman hirvitti jossain vaiheessa ettei se näkyisi kuitenkaan arjessamme. Pääosinhan työskentelen portilla erotetussa työhuoneessa, O:n silmien, käsien ja korvien ulottumattomissa. Ai miksi? Haluaisitko sinä taaperosi leikkimään liimoilla, kirurginveitsillä, saksilla, leikkureilla ja nitojilla? En minäkään. Minua kuitenkin huoletti, että O ei lopulta kuitenkaan oikeasti näe kun äiti maalaa tai piirtää vaikka se suunnattoman iso osa elämääni onkin. 


Taiteilija verhoutuu mystisyyden suihkuverhoon.

Pelkoni lieni melko turha, on väistämätöntä, että asiat, ideat ja teot siirtyvät eteenpäin. Parivuotias imee kuin sieni kaiken ympärillä tapahtuvan ja soveltaa sitä sitten railakkaasti käytäntöön samantien. O haluaa valokuvata, vaatii kameraa ja innostuu suunnattomasti värikynistä ja pensseleistä. Spin off -blogi Kato, hei! syntyi osaksi myös tarpeesta muistaa touhuta ja tehdä O:n kanssa. Nähdä se (jälkisiivouksen) vaiva, että kaivaa esiin ne kirkkaimmat väripullot ja hauskimmat siveltimet.

Eilen me maalasimme oikein urakalla niin varpaisiin kuin vaippaankin. Ja kylpyhuoneen lattiaan, seinille ja suihkuverhoon. Osui osa maalauspohjiinkin. O oli innoissaan, halusi koko ajan lisää oranssia ja suhtautui selkeän penseästi valkoiseen. Ja mikä olisikaan hauskempi (teko)syy pestä koko kylpyhuone jälkeenpäin jokaista kaakelinväliä myöten. 


En usko, että ongelma on niinkään tuputtaminen vaan vanhemman viitsiminen, vaivannäkö, tarvikkeiden etsintä tai hankinta ja jälkipyykki sanan varsinaisessa merkityksessä. Toivon todella, että meillä tuputtaminen jää värien konkreettisen käsittelyn asteelle ja pystyn ja jaksan tarjota O:lle mahdollisuuksia innostua ja onnistua.


Pakko vielä kuriositeettina kertoa, että hihittelin ääneen nimetessäni neonvärein maalattua teosta numero kaksi.

8 kommenttia:

  1. Samaa mieltä. Olen kuullut samoja argumentteja esim lapsen viemisestä taidenäyttelyyn tai kuunnelluttamalla sille muuta musaa kuin vauvan vaakaa. Ei musta vanhemman tarvi taantua harrastaakseen lapsen kanssa lasta kiinnostavia juttua, se on aika luonnollista et sitä tuttua tarjoaa myös lapselleen. Meillä on vieläkin akryylia olohuoneen lattiassa ku pappa maalas taidenäyttelyynsä ton kanssa teoksia mun ollessa palefacen keikalla. Sinne mä en sentän sitä ottanut mukaan :)

    VastaaPoista
  2. Mut sit on tää toinen ääripää kyllä kaikessa kun vanhemman aika menee kiikuttaessa lasta värikylvystä uinnin kautta muskariin, mitä en ymmärrä. musta sen yhteisen ajan (lapsen harrastukset on pikkulapsina musta yhteistä aikaa, en mä vie tota silmistäni harrastaan 1 vuotiaana) pitää olla jollain tavalla luonnollinen osa mun arkea. Se et roudaisin tota kolmeen paikkaan viikossa harrastamaan taaperolajeja vaikka taidetta olisikin, ei vain toimi. Ah, voisin kirjoittaa tästä vaikka kirjan. Tosin silloin ehkä pitäisi JÄSENTÄÄ JA OLLA SELKEÄMPI.

    VastaaPoista
  3. Itse suhtaudun vähän nyrpeästi juurikin niihin urheiluhulluihin vanhempiin, etenkin siinä vaiheessa kun ne kersojen futispelin jälkeen tappelevat siitä kuka sai eniten peliaikaa. Tai jotain.

    Itsehän en tietenkään ole yhtään urheilullinen eikä mulla ole niitä lapsiakaan. :)

    VastaaPoista
  4. Urheiluhulluutta perustellaan usein sillä, että lapsille suositellaan liikkumista pari tuntia päivässä. Mutta miksi ihmeessä sen pitää olla ohjattua ja tavoitteellista? Ainakin meidän kersat saavat hurjan määrän liikuntaa kesällä jo pelkällä tramboliinilla, ei niitä tartte futistreeneihin viedä...
    Ja kyllä, eihän taaperolle saisi kuunteluttaa kuin lastenlauluja, ei sen tartte aikuistua niin aikasin...

    VastaaPoista
  5. Minä taas valokuvaajana olen ajatellut että kyllästän lapseni kuvaamiseen pienestä pitäen, joten aikuisena hän voi kapinoida sitä vastaan ja hommata jonkun oikean ammatin ;0) Kolmevuotiaasta on lapsi kuvannut omalla kamerallaan ja uskon, että teini-ikään mennessä homma on selvä. Että näin meillä ;0)

    VastaaPoista
  6. Se on ihan sama mistä tekemisestä on kyse, jos lapsi omata ilostaan haluaa jakaa tekemisene teon vanhempien kanssaan, niin silloin ollan oikeilla teillä. Mutta silloin kun lapsi viedään jatkuvasti väkisin johonkin harrastukseen, vaikka lapsi itsee vastaan... (kuten mulal omin silmin nähyt versio naapurista), niin silloin ei ole oikeat motiivit kohdallaan.

    Minusta on ihanaa jos lapset tykkää osallistua ja tehdä samoja asioista. Meidän pojat on jo ihan pelikonsoli ja leffafriikkejä kuten isänsäkin :D Ja hyvä niin, jos siitä tykätään, niin ok. Tosi pelaamista pistää hieman rajoittaa ala-asteikäisllä, mutta kuitenkin on jotain jota jakaa... tuoda yhdesstä tekemisen tuntoja niin lapsille kuin isälle.

    Aikanaan kun poikamme oli taaperoiässä, niin meille usein ihmelteiin sitä kun lapsemme ei koske tietokoneeseen eikä "leiki" tietokoneen näppäimillä - että kuinka se voi olla mahdolllista, että kun me ollaan molemmat tunteja koneella per päivä! Mä sanoin, että meistä ei kumpikaan halua, että lapsemme elää koko elämänsä tietokoneeseen kiinnitettynä. että ne ehtii myöhemminkin.... antaa se lapsenomaisen mielikuvituksen kehtittyä ja antaa sieltä elämään väriä... nyt kun ovat 10 ja 12, niin tietokoneeseen tunnettava kiinnostus on hillittyä ja saavat olla koneelal tarpeen mukaan. Mutta toistaalta äidin kone on myös työkalu! Siihen ei mennä ilman lupaa!

    Samoin kun askarteluvälineet. Luvalla saa... joitan valvotusti,mutta yleisesti luvalla saa :D

    Minusta on ihanaa kun lapset innsotuu samoista asioista kun vanhemmat....

    VastaaPoista
  7. Uskon että yhdellekään lapselle maalaaminen, askarteleminen ja vastaava toiminta ei ole epämiellyttävää. Ne rajoitteet ja suorituspaineet tulevat lapsen kasvaessa ulkoapäin ympäristöstä, tai ainakin niitä ympäristö hyvin paljon ruokkii.

    Nyt kun lapsi ei tuossa iässä vielä koe suorituspaineita tai mitään henkisiä rajoitteita, niin on suorastaan luksusta että hänellä on mahdollisuus kokeilla kaikenlaista ennakkoluulottomasti, kuten lapsilla on tapana. :)

    Ja se että saa tehdä ja toteuttaa itseään, auttaa lasta myös hahmottamaan tulevaisuudessa omat vahvuutensa ja heikkoutensa ja sitä kautta löytää sen oman kiinnostuksenkohteensa, joko saman tai erilaisen kuin äidillä. :) Uskon että lapsena aloitettu "tekemisen meininki" jatkuu tavalla tai toisella aikuisenakin, sinä olet antanut ja annat lapsellesi eväät tutkia maailmaa ei tavoilla ja hän kasvaessaan kyllin isoksi valkkaa sitten sen itselleen luontevimman tapansa ilmaista ja tutkia tätä maailmaa.

    Tosin mun mielestä sä et todellakaan ole tuputtanut lapsellesi yhtään mitään. Eikös se ollut O ihan itse kun sen kameran halusi ja mun mielestä olet tehnyt hienosti kun olet tukenut ja kannustanut O:ta hänen harrastuksissaan. :) Uskon myös että se kantaa hedelmää pitkälle tulevaisuuteen.

    On myös ihanaa että puuhastelet O:n kanssa yhdessä, se jos mikä on lapsen mielestä ainakin mukavaa. Lapsi tuntee olonsa tärkeäksi, huomioiduksi ja hyväksytyksi kun saa yhdessä aikuisen kanssa kokeilla, tehdä, oppia ja oivaltaa. :)

    Mun isä oli mun ollessa lapsi todella kannustava juurikin näissä taide- ja musiikkiasioissa (hän mahdollisti välineet, opetti, näytti esimerkkejä, oli mukana, kannusti...) ja kiitollisempi en hänelle voisi näistä saamistani lähtokohdista olla. :)

    Toki voi olla että O:sta ei tule graafikkoa tai kuvataiteilijaa. Kenties hän pyrkii isona lääkikseen tai oikikseen. Kenties hän pitää piirtämisen harrastuksenaan tai sitten ei. Päätti O isona mitä tahansa, niin äidin kanssa yhteisestä tekemisestä, visuaalisen maailman avaamisesta kaikkinensa ja riemukkaasta ympäristön tutkimisesta ei todellakaan ole ollut hänelle mitään haittaa. Vaikkei O sitä koskaan tulisikaan ääneen sanomaan, niin uskon että hän on sinulle kiitollinen hänelle tarjoamistasi elämyksistä kuvataiteen parissa, samalla tavalla kuin minä olen omalle isälleni. :)

    VastaaPoista
  8. Ihminen on luovimmillaan 4 vuotiaana. Sen jälkeen ympäristön paineet alkavat vaikuttaa.. tutkittu juttu!

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!