20120705

kun äiti ei riitä

Uhmaava lapsi kiristää pinnaa. On haastavaa olla lehmänhermoinen viilipytty kun O karjuu vähintään vartin jankaten jotain jonka parhaassa tapauksessa olen antanut jo. Siis vaikka maitomukin.

"Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE, Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEEEEEEeeeeEEEEeeEEeeerrrrgggggggggg!"


Puhumattakaan siitä kun jostain pitää kieltää. Meillä on aina eletty niin, että on asioita mistä voi neuvotella ja sitten on asioita mistä ei neuvotella. Minua ei haittaa jos O saa valita, ottaako aamiaiseksi karjalanpiirakkaa vai marjarahkaa mutta esimerkiksi hampaidenpesusta, pukemisesta tai vaipanvaihdosta ei valita yhtään mitään. Ne hoidetaan kuten muutkin rutiinit. Ja kieltäminen aiheuttaa tietenkin samanlaisen huutokonsertin.

Kun pahin raivokohtaus on meneillään, ei minua lohduta pätkääkään se, että O on jossain muualla kiltisti ja nätisti. Kun kantaa kymmenkiloista kakaraa, joka karjuu korvanjuuressa, että uUUUuuuloOooOIs! silloin kun sinne oltaisi menossa heti kun huuto loppuisi ja saataisi tavarat pakattua. Silloin ei auta mielikuva mummolan pöydän ääressä kauniisti hymyilevästä lapsesta. Se ei vaan auta.

Uutena lisämausteena on ilmennyt myös raivostuminen asioista joita laitan pois. Tiskikoneeseen, pyykkiin, vaatehuoneeseen, lelukoriin. Jos bambiyöpaitaan ei ole edes vilkaistu moneen päivään, on sen nostaminen pyykkipussiin takuuvarma keino saada aikaan massiivinen, kovan luokan hermoromahdus. Sama koskee vaikkapa lihapullia joita O hetkeä aiemmin on kieltäytynyt syömästä. Nostapa ne ihan vain vaikka lautasella tiskipöydälle. Jestas.

Kun jankkaus jää päälle, menee koko lapsi ihan offline-tilaan. Kuulo eikä järki eivät pelaa, puhe ei auta.  Rauhoittuminen on utopiaa ja kierroksia vaan lisätään sitä mukaa mitä pidemmälle tilanne venyy. Ja kyllä, minulla on tapana ottaa O syliin purkamaan ne aggressiot ja käyttämättä jääneet äänivarannot mutta sekään ei auta.

"Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE, Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEE,Anna mujje, anna mujje, anna mujje, ANNA MUJJEEEEEEEEEeeeeEEEEeeEEeeerrrrgggggggggg!"


Melkein kaksivuotiaan raivon edessä olo on joskus varsin riittämätön.

7 kommenttia:

  1. huh, niin. ja se jatkuu kuukausia, vuosia ja jatkuu, ja pahenee ja jatkuu.... <3 !

    VastaaPoista
  2. Jostakin luin (en tietenkään uutista tähän hätään löydä), että kaksivuotiaan raivoon ei tehoa mikään järkipuhe, vaan täytyy laskeutua luolamiehen tasolle. "Örk! Urk! Sinua ärsyttää! Lihapulla ei ole lautasella! Argh!" Mun lapsi ei saanut koskaan raivokohtauksia (rauhallinen luonne ehkäpä), olisi ollut hauska kokeilla tätä.

    VastaaPoista
  3. Tiedän niin tuon, se on uuvuttavaa. Voimia sinne!

    VastaaPoista
  4. Meillä just samaa, kaupassa ihan kauhee käydä, n. 5-10 raivokohtausta saadaan aikaiseksi yhden lauppareissun aikana :D Tosin mun "pikkuinen" pikkusen alle 2-vuotias, painaa sen 15 kiloa jo, eli en hirveästi ala raahaamaan vaan käytän odotustaktiikkaa. Kyllä se sieltä sitten jossain välissä saapuu :D

    VastaaPoista
  5. Niin tuttua... meillä menossa täysin umpikuurot korvat ja sanonen perille menimen haaste. Kun sanoo 10 ja 12v pojille, että tänään ei pelata (pleikkaa). Niin puolen tunnin päästä jo ensimmäinne kysyy, ttä saako?? Ja lopputulos on, että iltaan mennessä vanhemmat on mennys laskuissa sekaisin .... montako kertaa kysytty......................................

    Mut onneksi se on ihan normaalia, että ne hermot ei kestä, tuntee riittämättömyyttä yms.... se on niin tätä vanhemmuutta!

    VastaaPoista
  6. Hui, muistin juuri millaista oli elää kaksjotain vuotiaan mukulan kanssa. Nyt kun se on kasvanut yli neljävuotiaaksi, ne raivokohtaukset on ihan toista, kun sen kanssa voi oikeesti keskustella. Ne kaksvuotiaat on niin jääriä,että siihen ei oikeesti auta mikään! Ja pikkuveikka kasvaa kovaa vauhtia kohti UHMAAAAAA... :O

    VastaaPoista
  7. Meillä poika kohta kolme, mutta kiukkukohtauksia riittää. Kälyltä opin uuden keinon saada lapsi rauhoittumaan. Kannattaa kokeilla:

    - yritä etsiä lapsen katse ja saada aikaan katsekontakti. Toistele: "kuuntele, kuuletko," tms. hiljaisella ja tasaisella äänellä, kunnes katsekontaksi löytyy.
    - puhu edelleen matalalla, tasaisella ja rauhallisella äänellä, mutta niin ettei puheeseen tule katkoja. Puhu silmiin katsoen esim näin: "katso tässä se maitomuki on" tai "katso tuolla menee muurahaisia eivätkö menekin lujaa vauhtia minne lie menevät", jne.

    Toimii ainakin meillä!

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!