20120508

liian lähellä, liian kaukana

Suomi tuntuu suorastaan sensoriselta deprivaatiolta sen kaiken jälkeen mitä Amsterdam on. Jopa bussimatka postiin tuntui suorastaan oudon hiljaiselta ratikoiden hollannin- ja englanninkielisten kuulutusten, kuljettajan hoitaman nähtävyyksien esittelyn ja yleisen äänten sekä kielien kakofonian jälkeen. Amsterdam ei koskaan nuku eikä siellä ole koskaan hiljaista. Viimeisenä iltana poistuin from the best party ever joskus aamuviiden jälkeen. Ja sinne jäi vielä täysi meno päälle.

Samaan aikaan vaikka kaupunki on kaiken mahdollisen suuri sulatusuuni, on tunnelma silti välitön, rento ja hassulla tavalla pieni. Ihmisläheinen sanoisin. Rakennukset näyttävät nukketaloilta mutta vieressä saattaa kohota kokolasinen, auringossa kiiltelevä toimistotalo. Rautatieasema on vanha ja koukeroinen mutta sen edustan täyttää järjettömän suuri työmaa keltaisine nostureineen. Päälle voi laittaa yhtä aikaa goottitakin ja adidaksen tennarit tai kantaa pöytää toisessa kädessä samalla kun ajaa polkupyörällä.

Se kaikki on vielä niin tuoreessa muistissa ja liian lähellä, etten tiedä mistä päästä aloittaisin. Lähtö oli myös niin haikea, etten ole jaksanut vielä kunnolla kahlata kuviakaan läpi ajatuksella. Ennen matkaa mietin ihan ohikiitävän hetken, että mitä jos kyseessä on vain ajan kultaama muisto jostain jota ei ole enää olemassa. Oli se siellä. Kaikki se mitä olen vuosia ikävöinyt ja vielä enemmän.

Palaan asiaan vielä varmasti monen postauksen verran. Nyt tartun hetkeksi töihin joita on ehtinyt kertyä aimo kasa sillä aikaa kun minä kulutin mukulakivikatuja ja litroittain kaljaa kahvia.


1 kommentti:

  1. Voih, voin kuvitella että tuollaista paikkaa jää ikävä...

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!