20120411

pilkulleen

Jotkut päivät eivät vaan mene ihan pilkulleen. Meillä oli molemmilla O:n kanssa liikaa päällä, hiki päässä kantaminen tuntui raskaalta pienen tauon jälkeen, katupöly kutitti nenää ja silmiä eivätkä unetkaan oikein osuneet siihen kohtaan mihin piti. Itse heittelin myös pöytäseurueemme iloksi salaattia päälleni samaa tahtia kun pöydän nuorimmainen pudotteli porkkananpaloja syliinsä.

 
Olen antanut itseni vaivihkaa välikausivaateahdistua ja olin ihan hukassa kaikkien niiden haalari- ja takkirekkien välissä joissa tänään kävelin. Asiaa ei auttanut se, että meillä oli tosiaan aivan liikaa päällä niin säähän kuin kantoreppuiluunkin nähden. Suoraan sanoen lopuksi olin ihan poikki ja minusta alkoi tuntua, etten osaa edes pukea omaa lastani oikein. Mieletön vuoden mutsi -moment tämäkin. Lohdutukseksi ostin O:lle pilkkupipon kuosilla jonka olisin halunnut haalariinkin.


Sama tunnelma jatkui kun O karjui kotimatkasta noin kahdeksankymmentä prosenttia noin kahdeksankymmenen desibelin rumalla ja raivokkaalla voimalla. Kanssaihmiset vilkuilivat meitä joko säälien tai harmistuneina. Oman osansa tekevät varmasti niin univelka kuin muutkin stressitekijät. P tuli meitä vastaan ja minä aloin itkeä pihalla. En tosin ihan yhtä raivoisasti kuin O mutta itkin kuitenkin. 


Kotona O vaati ipoaan ja sai. Sillä ehdolla, että sanoin haluavani valokuvata sen nyt kun se on vielä puhdas. Valokuvaus on ehdottomasti taiteenlaji joka ei kuulu huonoihin päiviin. Vaivallakin järjestetty kuvausidea ei onnistu yleensä alkuunkaan, malli juoksee karkuun ja kuvaaja tai malli kyynelehtivät kerran jos toisenkin. 


Kaipa me sitten ehdimme O:n kanssa itkeä ulos kaiken tarvittavan sillä kuultuaan ideani valokuvaamisesta, O sanoi joo ja meni istumaan itse metalliarkulle. Olin juuri säätämässä valotusta kun O ponkaisi ylös ja ehdin jo hetken ajatella kameran pistämistä vaihtoon samantien parvekkeen kautta. Kunnes O juoksi takaisin hokien innoissaan iili, iili ja kantoi mukanaan Pikos-siiliä. Sen jälkeen O istui tyytyväisenä siiliään halaten poseeraamaan minulle uusi pipo päässä ja teki kaiken mitä pyysin, katso sinne, katso tänne, laita pipo paremmin, pussaa siiliä.


 
Laita pipo siilille.

Joo.


Kaipa maailmankaikkeudessa on sittenkin jonkinlainen onnistuneiden ja epäonnistuneiden hetkien tasapaino.

6 kommenttia:

  1. Voi miten symppis O!

    Allekirjoittanut poraa väsymystään aika useinkin kuin pikkulapsi... Mutta kun se vain niin kummasti auttaa.

    VastaaPoista
  2. Olen hävennyt sitä, miten nykyään saatan itkeä ihan vaan ketjuttuvien vastoinkäymisten vuoksi, vaikka niiden mittakaava on mikroskooppinen. Esimerkiksi se, kun lapsi kaataa juuri ennen lähtöä päälleen puoli ämpäriä vettä. Pastellisessa viirinauhakodissa se olisi varmaan oiva ponnahduslauta aikuisen mahdollisuudelle hypähtää iloisesti lapsen maailmaan KOKEMAAN. Minulle se on se hetki, kun pillitän, että haluaisin polttaa edes yhden tupakan vanhojen aikojen muistoksi.

    Lohdullista kuulla, ettei se aina muillakaan niin putkeen mene.

    VastaaPoista
  3. Ihana O ja ihana pipo!

    VastaaPoista
  4. mulla meni eilen niin putkeen, etten voi edes blogiin kirjoittaa koska saisin sillä jo jotkut sossun mammat oven taakse. Voi kun pipo olisi pelastanut meidänkin päivän.

    Minut pelasti vain erittäin pitkä lenkki illalla koiran kanssa, jolloin sain itkettyä viimeiset itkut.

    VastaaPoista
  5. tsemppiä! kiva kuitenkin että teidän päivä kääntyikin hyväksi, tai ainakin paremmaksi :)
    aina välillä pääsee itselläkin itku, kun ei vaan enää jaksa. eikä se tarkoita sitä ettei tästä kaikesta nauttisi, välillä on vaan vähän liian overwhelming (mitä se nyt ikinä onkaan suomeksi, heh).

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!