20120317

haastevamma ja pikku-myy

Minulla on astetta vakavampi haastevamma. Mikä ihme siinä on, että kun blogihaaste kolahtaa joltain suunnalta, sitä on varsin otettu ja tulee hyvä mieli. Sitten kun siihen pitäisi vastata, se jää jalkoihin ja hautautuu jonnekin päivittäisten höpönlöpön-postausten alle. Sitä aina suunnittelee, että tänään illalla vastaan siihen ja sitten onkin jo ensi viikko ja joku muu muistaa haasteella. Sitten alkaa hävettää kun ei ole vastannut siihen edelliseenkään jonka sai. Tästä seuraa luonnollisesti se, että koska nolottaa ne vastaamattomat, ei kehtaa aloittaa siitä uusimmasta kun pitäisi kaivaa ne vanhat esiin ensin. Ja niitä on niin monta ja eri kautta tietoon tulleita että niiden löytäminen tästä suosta on silkka mahdottomuus enää tässä vaiheessa.


Jos ja kun olen mielestäsi sivuuttanut vain sisäisesti yksinäni hymyillen juuri sinun laittamasi haasteen niin vinkkaa tai linkkaa se uudestaan kommenttiboksiin. Kerään ne kaikki sitten (elämäni ensi viikolla?) yhteen ja vastaan niihin yhdellä kertaa. Tulee melkoinen litania erinäisiä pieniä yksityiskohtia elämästäni, niitähän niissä yleensä kysytään. Eipähän tarvitse tehdä trendikästä kysy jotain, minä vastaan -postausta vähään aikaan.

Aloitan kuitenkin heti niiden detaljien vuodattamisella, sillä eilisiltainen hiuskokeilu kiteytti monta muutakin juttua. Joskus minusta tuntuu, että olen oman elämäni pikku-myy. Luen kirjoja keskellä yötä kannesta kanteen kun pitäisi nukkua, kävelen kotona pakkasillakin paljain jaloin. Viis siitä, että palelee. Haluan maitoa kahvilla eikä päinvastoin ja hermostun suunnattomasti kanavahyppimisestä kesken ohjelmien. Useimmiten minusta tuntuu, että olen kroonisesti väärässä paikassa. Kun teen kotitöitä, minusta tuntuu, että minun pitäisi joko tehdä töitä tai olla O:n kanssa. Jos olen O:n kanssa, minua vaivaavat tekemättömät (koti)työt. Jos teen töitä, murehdin kotitöistä, O:sta ja useimmiten vielä jostain muustakin. Nukun liian vähän ja murehdin liian paljon. Kun O on hoidossa, minulla on huono omatunto siitä ettei O ole kotona. Kun olen ilman O:ta liikenteessä, minua harmittaa ettei O ole mukana. Kun olen O:n kanssa, haikailen sitä kuuluisaa omaa aikaa.


Aion sitaista tukkani vastakin myynutturalle. Tuntuu sopivan kuvaan. Ja O on oppinut juuri sanomaan niin myy kuin muummmmikin. Tärkeää sanavarastoa siis karttuu kyllä, tein minä töitä tai en.

6 kommenttia:

  1. Oi miten tuo kuulostaa tutulta: valvon illat, kun pitäisi nukkua "koska ei väsytä" vaikka oikeasti vain jonkin muun tekeminen on siinä hetkessä mielenkiintoisempaa. Aamulla väsyttää sitten sitäkin enemmän. Maitoa kahvilla, kanava- (tai teksti-tv...) hyppely kesken ohjelmien aiheuttaa näppylöitä... tekemättömät hommat vaivaavat silloin kun ei ole niitä edistämässä... Jep, tunnen tuskasi.

    VastaaPoista
  2. Äidin syyllisyyden määrä on vakio, vain kohde vaihtelee. Tämän eräs viisas mammakaverini minulle sanoi. Ja kuika oikeassa onkaan.

    VastaaPoista
  3. Meillä on töissä jo vitsi mun ikuinen pikkumyynuttura, mutta mitäs sitä hyvää (=mahdollisimman nopeaa) muuttamaan. Viime vuonna muutti myy ihollekin :)

    VastaaPoista
  4. Kovin tutulta kuulostaa. Elämä äitinä on tätä, ei siitä mihinkään pääse....

    VastaaPoista
  5. Mä odotan edelleen vastausta puhelin/luentoraapusteluhaasteeseen :)

    VastaaPoista
  6. Mulla on sama vamma. En vain saa aikaiseksi vastata haastejuttuihin. Silti olen tosi otettu jokaisesta tunnustuksesta. Avauduin tästä aiheesta suorasanaisesti joskus aikanaan, osa ymmärsi, kaikki eivät ehkä...

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!