20120203

työyhteisöjä ja toimistotuoleja

Rakastan työtäni freelancerina ja sillä on todellakin puolensa. Voin pääosin valita työaikani, deadlinesuman puitteissa tietenkin, matkaa keittiöstä kahvinkupin kanssa on kymmenisen metriä työpaikallehuoneeseen. Saan tehdä sitä mitä haluan ja olla oman itseni herra.


Joskus on kuitenkin hieman yksinäistä. Ei ole työkavereita, työpaikkaa tai kahvihuonehuonekeskusteluja. Ei tule kutsuja pikkujouluihin eikä tapaa ihmisiä läheskään joka päivä. Joskus on turhauttavaa kantaa kaikki vastuu, päättää kaikesta ja olla omalla naamalla, persoonalla ja sielullaan esillä ja myynnissä. Joinain kalseina päivinä kaipaa työyhteisöä, vaikka yrmeitäkin naamoja istumaan pöydän toisella puolella. Jotain jolta kysyä, että hei mitä sä aattelet tästä. Vaikka toki minulla tukiverkkoa ja kontakteja on useammankin alan osaajaan. Tapaan asiakkaita ja rynnistän palaverista toiseen. Istun toimistoissa, juon lukemattomia eri makuisia kahvikupillisia. Se ei silti vastaa työyhteisöä, työarjen jakamista jonkun kanssa joka on samassa veneessä.



Onneksi on muutamia asiakkaita joiden luona asiointi on joka kerta kuin tulisi kotiin. Käytävät ja kahvinkeitin ovat tuttuja, ihmiset tulevat halaamaan lämpimästi kun ilmestyy paikan päälle ja mikä parasta, O on niin tervetullut että välillä minua unohdetaan tervehtiä kun riennetään moikkaamaan pikkuneitiä. Arabianrannassa on aina ilo asioida. Se on minulle lähin työyhteisöä vastaava taho. Sen keittiön pöydän ääressä on jaettu ilot ja surut ja hakutoimiston uumenissa istuttu yömyöhään. Siellä on pelastettu työkavereita rappukäytävästä ja tultu töihin ennen ketään muuta. Lähdetty viimeisenä ja sammutettu valot perässä. Eikä kukaan ihmettele kun kaivan kameran kassista, siihenkin on jo totuttu. Niinkun muidenkin työkavereiden tapoihin ja maneereihin.


Paikka on O:lle niin tuttu, että sitä alkaa naurattaa kun tullaan lasiovista sisään. Siellä on käyty rattailla ja repulla, kaikenlaisissa sääolosuhteissa, hyvinä ja huonoina päivinä. Siellä on käyty ensimmäisen kerran kun O oli ihan pikkuruinen, vain parikuinen mussukka. Olikohan sitäkään. Ja siitä lähtien melkein viikottain, joskus useammankin kerran viikossa. Siellä on naurettu ja kiukuteltu, syöty tissiä ja purkkiruokaa, ehkä pari pipariakin. Nukuttu päiväunia ja leikitty post it -lapuilla.



Minä olin pienenä käymässä vanhempien työpaikalla. Muistan sen vieläkin, sen on täytynyt olla todella vaikuttavaa. Sain istua kuvisluokan takaosassa piirtämässä, ihan oikeilla tusseilla ja lyijykynillä joissa oli kokolyijyinen sisus ja ne olivat päältä kiiltävän mustia. Sain myös piirrellä sääkarttoihin lentokentällä, istua tietokoneiden täyttämässä toimistossa isolla toimistotuolilla.


Olisi hauska tietää mitä O muistaa myöhemmin. Siis sen lisäksi, että äiti teki töitä kotona. Muistaakohan O juoksennelleensa käytävillä, kurkistaneensa kielistudioon. Kanniskelleensa äidin pomon lelukoiraa ja leikkineensä isojen Aalto-yliopisto -roll upien välissä. Painaneensa hissin nappulaa ja löytäneensä oman kuvansa hakutoimiston seinältä. Kaikista niistä paikoista joissa me O:n kanssa käymme, täällä olemme ehdottomasti eniten.


Onkohan O joskus äidin jalanjäljissä samaisessa opinahjossa? Niinkuin Mummukin aikanaan. Minua on opettanut oman äitini opiskelukaveri ja sittemmin tästä tuli myös minun työpaikkani. Ihmeellisiä tietä elämä vie. Kyllähän sitä on vitsailtukin, että vuoden nuorin hakija tässä tulee taas kun O tulee käymään. Että millekäs osastolle laitetaan? Vaikka O:sta tulisi mitä, toivon, että tulevaisuudella on O:nkin varalle varattuna yksi tai useampi näin ihania työpaikkoja kuin minulla.



Millaisessa työyhteisössä sinä olet? Vai friikkaatko samoin kuin minä? Muistatko sinä vanhempiesi työpaikkoja siltä ajalta kun olit ihan pieni? Oletko päätynyt samalla alalle itse? Mietitkö koskaan mitä lapsistasi tulee isona?

6 kommenttia:

  1. Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.

    VastaaPoista
  2. Oi miten hellunen pieni isolla tuolilla :D

    No tavallaan olen samoilla linjoilla äitini kanssa, vähän työtä - paljon kotona lasten kanssa oloa, lisähommia harrastuksena käsitöiden muodossa :)

    Meillä ei lapset ole vielä sanoneet mitä haluaisivat isona tehdä. :)

    PS. Käypäs kurkkaamassa blogini valokuvauskilpailu:

    http://www.pienilintu.blogspot.com/2012/02/sisustustarroja-ja-kiva-kilpailu.html

    VastaaPoista
  3. Minäkin ihmettelin tuota isompien intoa pienempiä kohtaan, kun kävimme miehen siskontytön 4 vuotis synttäreillä ja kovasti oli kuulemma jo vauvan perään kysellyt ja pettymys oli suuri, kun synttäreille ei saatukaan vielä vauvaa :)

    VastaaPoista
  4. Hei,
    huomastiko ilmailua-julisteesi päässeen lehteen? Lehti on Oma Koti Kullan Kallis ja on uusin numero.

    VastaaPoista
  5. Joo, mä mietin ainakin mikä tulee isona. Siksi meillä ei ole kyniä näkyvillä ja kitarat on kielletty kans.

    VastaaPoista
  6. Anonyymi7/2/12 01:58

    Z: Olen ihan eri tiellä kuin vanhempani. Ei aavistustakaan juoksenko pää edellä jorpakkoon ja saan huomenna vielä lapiosta päähäni oikein olan takaa, vai tarjoaako tämä taas huikean hienot ja elämykselliset askelmat ihastella ja tähystellä jorpakon upeita puolia.

    Lapsia ei onneksi ole, mutta jos olisi. Voi kun olisivat matemaattisesti ja luonnontieteisessä lahjakkaita. Tähtäisivät vaikka rahoitusalalle missä töitä on niin kauan, kuin on rahaa.

    Ei tätä ikuista epävarmuutta. Vaika silloin kun töitä on, on se maailman ihaninta aikaa. Mutta liian epävarmaa.

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!