20120221

tukea ja tarpeita

Askel kerrallaan lapsi kasvaa ja kehittyy. On erilaisia virstanpylväitä joiden mukaan edetään, kuka missäkin tahdissa. Meillä on pyritty etenemään lapsen tahdissa vaikka välillä äiti taitaakin olla vähän kivikaudella O:hon nähden. Mielelläänhän sitä pitäisi pientä vauvana mahdollisimman pitkään vaikka samaan aikaan toivookin esimerkiksi sitä kuuluisaa omaa aikaa lisää tai sikiunta rikkonaisten öiden rinnalle.

Olen monissa asioissa melko huoleton ja etenen aika fiilispohjalta kasvatusmetodeissani. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä, ettenkö olisi (jo ihan koulutukseni puolesta) lukenut myös kasvatusaiheista kirjallisuutta tai käynyt siitä keskusteluja. Vaikka en mitään suuntausta noudatakaan, huomaan kuitenkin, että tietyissä asioissa minulla on selkeä linja. Yksi niistä on erilaiset apuvälineet ja kikkakolmoset.

Meillä ei ole esimerkiksi ruokapöytään tuoda leluja. Ei ole tuotu aiemmin eikä tuoda nytkään. Ruoka ja syöminen itsessään saavat riittää virikkeeksi keittiössä pöydän ääressä. Osaltaan tähän ratkaisuun vaikuttaa tietenkin radikaalisti myös se, että O on aina syönyt hyvin, paljon ja ennakkoluulottomasti uusia, erikoisempiakin makuja. Siihen rinnalle ei ole edes kaivattu mitään pikkuautojen parkkipaikkaa ja isovanhempiakin olen ystävällisesti pyytänyt laittamaan pehmonallet pois silloin kun syödään.

Meillä edettiin sormiruokailulla kiinteiden maailmaan enkä edes harkinnut mitään pesupussia muistuttavaa tukehtumisenestopussia. Ruokailuvälineitä annettiin O:lle omaan käteen kun ne siellä alkoivat pysyä ja tuttipullovaihe meillä meni jotenkin vähän salakavalasti ohi kun huomasin O:n osaavan juoda ihan tavallisesta mukista tai nokkamukista varsin pian. Tuttia meillä ei edes tarjottu koskaan. Ei tullut sellaista tilannetta vastaan jossa se olisi tuntunut luontevalta eikä O sitä tuntunut kaipaavankaan. Tämä ei kuitenkaan ollut mikään periaatekysymys, huomasin vain jossain vaiheessa unohtaneeni koko tuttiasian ja kun tämä tuli mieleeni, oli O jo niin iso ettei olisi ollut mitään järkeä lisätä siihen enää tutinsyöntiä kun ei se aiemminkaan ollut tarpeellinen missään vaiheessa. Ja eipähän tarvinnut opettaa siitä poiskaan.

Toisaalta olin vähän kehityksestä jäljessä kun tarjoilin O:n itse syötävät ruoat melko kauan ihan suoraan pöydältä. En kokenut tarpeelliseksi silikonista alustaa niiden pysyvyyttä tukeakseni vaan uskoin, että sorminäppäryys kehittyy samaa tahtia kun ne liukkaat päärynänpalat menevät pöytää pitkin karkuun. Kehittyihän se mutta lautaselta tarjoilua siirsin aina vaan eteenpäin kun pelkäsin niiden olevan lattialla sirpaleina alta aikayksikön. Lautanen ja kulho tulivat kuvioihin mukaan kun ruoka alkoi muuttua oikeammaksi. Yhtäkkiä minulle valkeni, että eivät ne keraamisetkaan astiat lennä lattialle vaan O syö niistä ihan niinkuin me muutkin. Muovinen lastenastiasto olisi siis sen lisäksi, että se ei oikein sovi visuaalisen silmäni kanssa yhteen, jäänyt varmaankin aika vähälle käytölle.

Sama pätee moniin muihinkin juttuihin, en aio ostaa kaatumatonta taikamukia enkä sängynjalkoihin kiinnitettäviä keinupaloja. Omaan sänkyyn totuttelu on tehty silloin kun O osoitti merkkejä sinne haluamisesta ja muutamasta epäonnistuneesta yrityksestä viisastuneena, se on tehty silloin kun se onnistui kohtuullisen kivuttomasti. Ajattelen lapsentahtisuuden olevan myös sitä, että kaikelle on oikea aikansa ja paikkansa. Ei välttämättä niin tiukasti minkään kehitystehtävien puitteissa vaan oman lapsen aikajanalla. Jos jokin isompi muutos haraa huutokonserttina vastaan, nyt ei ehkä ole vielä sopiva hetki sille. Toisessa kohdassa taas isompikin myllerrys saattaa mennä ihan omalla painollaan ongelmitta.

Tästä syystä meillä myös odotettiin sitä, että O käveli ihan oikeasti itse eikä hankittu mitään kävelytuolia. Jos lapsi ei vielä osaa kävellä paikasta toiseen tuetta niin miksi ostaisin jotain jolla hän voi keinotekoisesti niin tehdä. Seisomaan noustiin melko varhain, tukia pitkin O pisteli menemään varsinaisella vauhdilla. Tuetta kävelyä sen sijaan pantattiin pitkään innostuneiden vanhempien houkutteluista huolimatta. Nyt kun se kuuluu repertuaariin, ei tuota taida pysäyttääkään enää mikään. En usko, että olisimme hyötyneet mitenkään siitä, että O olisi törmäillyt pitkin asuntoa jo kuukauden pari aiemmin kävelytuolissa istuen. Ja olisiko sen kanssa se motivaatiokaan päästä omin jaloin liikkeelle ollut yhtä kova. En toki tiedä mutta en usko ainakaan.

Olin myös erittäin vastahankainen keittiön vetimien poisottamisen suhteen jottei O saisi kaappeja auki. Tähän mennessä O:ta on kiinnostanut tasan kaksi kaappia joten olisi ollut melkoista ylireagointia elää itse monta kuukautta hankalasti toimivan keittiön kanssa ihan vaan varmuuden vuoksi. Lapsiportti meillä sen sijaan on ja sen on osoittaunut varsin toimivaksi. Se on harvoja poikkeuksia tästä muuten aika tiukastakin linjastani ja sen avulla ovat jääneet niin pesuaineet kuin kissankakatkin rauhaan tarvittavan kauan. Työhuoneen saksista, kirurginveitsistä, tujuista liimoista ja muista vaaroista nyt puhumattakaan.

Lähipiiri kummeksui aikoinaan parikuista lavuaariin pissatettavaa ja oli hanakasti sitä mieltä, ettei noin pienen tarvitse vielä tietää onko sillä vessahätä. Meillä ajateltiin niin päin, että koska O selkeästi tuntui tietävän niin miksi hitossa en veisi häntä pissalle. Annanhan minä ruokaakin silloin kun O vaikuttaa nälkäiseltä.  En myöskään usko että meille ostetaan tulevaisuudessakaan väriä vaihtavia pottatarroja vaan edetään kuivuutta kohti sitä mukaa kun O siihen itse kykenee ja haluaa. Tähän pätee toki sama juttu kuin muihinkin mainitsemiini asioihin, joillekin apuvälineistä on varmasti apua ja ne lisäävät motivaatiota tai auttavat siirtymävaiheessa.

Meillä sen sijaan yritetään aina ensin ilman eikä aloiteta uuden asian opettelua säntäämällä selaamaan nettikauppojen valikoimia. Tärkeintähän on kuitenkin loppujen lopuksi lapsi itse. Jossain vaiheessa kun niistä konttauskypäristä ja muista minun näkökulmastani turhakkeista on kuitenkin opeteltava pois. Ehkä tässä on myös jonkinlainen laiskuuskin taustalla koska en halua lisätä opeteltavia asioita listaan yhtään enempää kuin mitä niitä luonnostaan jo siellä on. Ja toisaalta haluan myös keskittyä niihin oikeisiin opittavana oleviin asioihin ja kannustaa O:ta niissä.

Tilanteet ja lapset ovat tietenkin erilaisia ja en epäile sekuntiakaan, etteikö jollain toisella jokin näistä mainituista tehokeinoista voisi toimiakin. Meillä niihin ei ole (ainakaan vielä) sen kummemmin päädytty. Myönnän kuitenkin auliisti itsekin vatkanneeni vaunuja saadakseni O:n nukahtamaan ja kokeilleeni kaikenlaista muutakin tässä matkan varrella aina laulamisesta kanniskeluun. Meillä on nukuttu perhepedissä ja tehty kaikenlaisia temppuja. Painopiste on kuitenkin nimenomaan siinä tekemisessä eikä välineissä. Muutokset ovat rankkoja joka tapauksessa niin lapselle kuin vanhemmillekin, itse olisin ihan helisemässä jos siihen pitäisi lisätä vielä erinäisistä apuvälineistä pois oppiminen.

Tekeminen on tietenkin keskeistä myös siinä mielessä, että joissain asioissa tämä välineettömyys aiheuttaa tietenkin lisävaivaa vanhemmille. Varmasti meillä on keittiössä sotkuisempaa koska O syö itse, aiemmin sormin ja nykyään aika pitkälti lusikalla. Yöheräämisiin omasta sängystä pitää jommankumman meistä nousta vastaamaan ja rauhoittelemaan. Tutittoman vauvan huvituttina toimi tietenkin äiti imetyksen ohella ja onhan siinäkin oma hommansa, että kanniskelee pientä vauvaa pissalle eikä etsi tuntikausien tuotoksia pitäviä kestovaippoja. Meillä tämä on toiminut ja olen ollut sen vaivan valmis näkemään. Korostan kuitenkin, että on varmasti myös suurelta osin sattumaa ja tuuria, että tähän on päädytty kaikki on mennyt näin hyvin. Jollekin toiselle välinearsenaali on voinut antaa jotain sellaista mitä meillä ei ole kaivattu tai tarvittu.

Toisaalta myös rajanveto tarpeellisen tavaran ja turhakkeiden välillä on häilyvä. Onhan meillä toki syöttötuoli jossa lapsen on hyvä istua ja jossa hän on oikealla korkeudella pöytään nähden. Ja rattaat ja pelit liikkumiseen, kantoreppua myöten. On rikki rakastettu unilelu jota halataan tiukasti illalla ja kehittäviä leluja kuten palikkalaatikko ja palapelejä. Muovikirjaimin opetellaan kirjaimia ja isokorvainen dombo-muki on tietenkin helpompi lapsen pitää kädessä. Ensimmäiset kirjatkin olivat kyllä ihan tutkailun kestäviä ja kovasivuisia. Ehkä se on kuitenkin vain äidin linjanveto turhasta ja tarpeellisesta mikä tässä kohtaa painaa.

Onko teillä kikkakolmoskavalkadi käytössä? Mikä väline on ollut oikeasti hyödyllinen? Kaduttaako jonkun hankinta?



12 kommenttia:

  1. Meillä pyrittiin välttämään myös kaikki turhakkeet, mutta silikoninen pöydässä pysyvä lautanen oli todella hyödyllinen puurovaiheessa taaperolla, kun oli toinen vauva talossa:) Ja nokkamuki automatkoilla, kun yksin ajeli. Mutta muuten pyrittiin ihan samaan eli mitä vähemmän sen parempi. Tosin tuota pissattamista en ymmärtänyt, nyt ehkä voisin kokeilla. Meillä lapsia on laitettu suoraan pytylle, joten pottaa ei ole tarvittu. Ekalle se ostettiin, kun sehän kuulu perustarvikkeisiin, mutta eihän sitä etukäteen voinut tietää:)

    VastaaPoista
  2. Kiitos! Tämän tekstin myötä jaksan olla taas (vähän aikaa) stressaamatta siitä, että puolivuotias poikamme nukkuu tiukasti kainalossani, minua välillä enemmän ja välillä vähän vähemmän tuttia käyttäen. Ehkä se jossain vaiheessa suostuisi omaan sänkyyn. Pojan päälle vuoden ikäinen täti nukkuu vieläkin tissillä, ja sitä en kyllä halua! Nyt sitten odotetaan, milloin ja kuinka suurilla itkuilla sinne omaan sänkyyn siirrytään...

    VastaaPoista
  3. Meillä vauva siirtyi sivuvaunuun 2½ kk iässä, kun kyllästyin jatkuvaan perheväkivaltaan. Sain tarpeekseni siitä, että heräsin vähän väliä pieni nyrkki silmässä tai nenässä. Siirron jälkeen kaikki nukumme rauhallisemmin.

    Tyttösemme syntyi 2pikkuisena, kaksi- ja puolikiloisena ja suureksi avuksi alun kylvettämisessä oli kylvetystuki. Nyt se on jo maannut kuukausikaupalla pölyttymässä, mutta lähtee pian lainaan ystävälleni, jonka LA on ensi kuussa.

    Itse olen ihastunut kantovälineisiin, mutta selkä on tällä hetkellä siinä kunnossa, etten uskalla kantaa. Ja harmittaa, etten tiennyt Tulan olemassaolosta ostaessani Manducan. Muutoin olisin jättänyt tuon brändituotteen nettikauppaan ja ostanut kauniimman ja helpommin säädettävän Tulan. Kantoliinakin on kätevä, mutta oli pirun kuuma viime kesän helteillä, kun oli metrikaupalla ylimääräistä kangasta ympärillä.

    Rakastan meidän kestovaippoja. Meillä täyskestoillaan, enkä koe sitä lainkaan hankalaksi tai työlääksi.

    Hyppykiikun ja kävelytuolin sain kaverilta ja ne lähtevät meiltä käyttämättöminä eteenpäin. Ihan turhia vekotuksia. Sen sijaan turvakaarellinen vauvakeinu on suurta hupia A:lle, joka kiljuu ja nauraa riemusta, aina kun hänet vain laittaa istumaankin keinuun.

    Ja jos lapset ovat säilyneet hengissä aiemminkin, en usko, että tänäkään päivänä tarvitaan mitään konttauskypäriä tai polvijarrullisia sukkahousuja. Jarrusukat on kyllä jo ostettu tulevaa kaksijalkaistumista varten, koska lattialaminaattimme on sen verran liukasta, että niitä kaipaan itsekin alleni.

    VastaaPoista
  4. Miten hyvä kirjoitus! Itsekin olen ajatellut niin, että mitään konttauskypäriä ja kävelytettäviä tuotteita ei tarvita lapsella, emmekä hankkineet sellaisia.
    Ainoa kikkakolmonen mikä tarvittiin kaksosten kanssa vauva-aikana, oli itsestään keinuva ja soittava vauvakeinu! Se maksoi hintansa kyllä monta kertaa takaisin kun sain hiukan itkuisen neidin nukahtamaan siihen samalla kun kantelin velipoikaa sänkyynsä nukkumaan. Neiti olisi halunnut että häntä heijataan koko ajan, mutta jos esim kantoliinassa kävelytahti hiipui tai jopa pysähtyi alkoi huuto aina uudelleen. Siitä sitten päättelimme että tyttö kaipaa jonkinlaista liikettä/heijausta saadakseen unta ja pysyäkseen unessa, joten hankimme Fisher Pricen vauvakeinun joka heijasi lapsen uneen ja piti unessa. Poika sen sijaan ei kaivannut selvästi mitään ylimääräistä, oma sänky riitti.

    Meidän vauvat oli tuttipullovauvoja ihan alusta alkaen joten niitä tarvittiin alkuun, mutta heti kun vain kynnelle kykenivät, annoin käteen nokkamukit. Hyvin pian päästiin siirtymään niistä tavallisiin mukeihin joka helpotti minua kun en ollut hokannut niitä isokorvaisia dumboja jotka olisivat olleet myös ilo silmälle.
    Tutitkin meidän lapsilta löytyi, sitterit ja syöttötuolit myös. Tuttien pois jättäminen sujui meillä tosi helposti, oikeastaan ne vain unohtuivat siinä kohtaa kun täyttivät kaksi ja piilottelin ne päiviksi, jolloin eivät osanneet enää kaivata öiksikään.

    Meillä oli yllättävän helppo vauva-aika kaksosten kanssa kaiken kaikkiaan. Perhepetiä ei ollut koska vauvoja oli kaksi. Ihan alkuun nukkuivat samassa pinnasängyssä ja sitten jo koottiin toinenkin kappale, jolloin nukkuivat omissaan. Samassa kohtaa siirrettiin lapsukaiset omaan huoneeseensa, jottemme heränneet siihen kun vähän ähisivät unissaan :D. Se helpotti myös sitä omaa yötä. Syöttöjä meillä oli aamuyön puolella vain yksi, jompi kumpi lapsista herätti ja toinenkin sai syödäkseen samaan aikaan.

    Esikoisesta en voi puhua samaan aikaan :DD. Se olikin sitten herätyksiä tunnin välein öisin, kantamista ja heijaamista. Tuttia luputti kolmevuotiaaksi asti ja kun tutin vei roska-auto, alkoi luputtamaan peiton kulmaa :D. Ei silti, emme hankkineet hänellekään mitään erityistä, emmekä olleet erityisen varovaisia vanhempia.

    VastaaPoista
  5. Sulla on Aino upeasti jalat maassa ja maalaisjärki käytössä! Näitä sun kirjoituksia lapsenkasvatuksestakin on ilo lukea, kunpa tällainen järjenkäyttö olisi vallalla laajemmin!

    "Meillä edettiin sormiruokailulla kiinteiden maailmaan enkä edes harkinnut mitään pesupussia muistuttavaa tukehtumisenestopussia" -wot? onko tuollaisia oikeasti olemassa ja käytössä?? voi hyvää päivää....

    VastaaPoista
  6. Näpsäkkä ja aiheellinen kirjoitus tosiaan, välineitä kun tosiaan tuntuu olevan joka lähtöön...

    Asia miksi "vaivauduin" tänne kommenttilooraan asti, on sama kuin edellisellä, eli mitähitsiämikä tukahtumisenestopussi on?

    Saara

    VastaaPoista
  7. Hyvä kirjoitus ja hyvä asenne! :) Meillä mennään hyvin pitkälti samalla meiningillä - osaksi varmaan oman kivikautisen asenteeni vuoksi, jonkun verran painaa sitten ihan vaan rahankäyttö, ekologisuus ja laiskuus. Sitä mitä ei tarvita, ei tarvita. Lapsentahtisesti siis täälläkin edetään, mutta omaa järkeä käyttäen.

    Mutta. Oon kyllä huomannut, että juuri niissä asioissa jotka itsellä/lapsella toimii, on helppo olla jotenkin asenteellinen tai välttää kikkakolmosia. Meillä ei juurikaan tarvittu sitteriä, tuttia, tuttipulloa - saati konttauskypärää, kävelytuolia tai hyppykiikkua, joten niitä ei sitten myöskään käytetty tahi hankittu. Mä myös vastustin ruokaleluja ja pöydässä pelleilyä siihen asti, kun kymmenkuinen lapsi ei oikeasti syönyt juuri mi-tään. Yöunien toivossa meillä kyllä tanssittiin ja laulettiin, että saatiin edes vähän iltapuuroa alas... Sittemmin tästä on kyllä luovuttu, kun poika alkoi syödä niin kuin pitää.

    Ylettömiä "vauva-arjen helpottajia" en kuitenkaan ymmärrä, ja joitain juttuja (no vaikka sitä kävelytuolia..) vastustan ihan sokeasti erilaisia ammattilaisia uskoen. En onneksi haksahda kovin helposti nettikaupoissa, vaikka niistä varmaan apukeino jokaiseen pieneen parkuun löytyisikin. Välillä ihmettelen nurkkiin kertyvää lapsiroinaa päivitteleviä vanhempia - eihän sitä kaikkea ole mikään pakko ostaa, ei edes niitä välkkyviä värillisiä leluja, joita kaikki lapset kuulemma oikeasti rakastavat :D

    Kun tarkemmin mietin, niin me ollaan varmaankin ostettu TOSI vähän mitään varsinaisia tarvikkeita lapselle. No vaunut ja kantoreppu joo, sänky, syöttötuoli, vaatteet, vaipat ja leluja (niitäkin muutamia, enemmänkin kirjoja). Muutama muovilusikka ja lasten aterinsetti Ikeasta, pari nokkamukia ja se ihana Dombo (lautaset ja kipot on ihan vaan Iittalaa..). Ja sitten potta, joka otettiin käyttöön ennen 1-vee synttäreitä, hyvällä menestyksellä. Ei siis löydy lastenastioita tai lapsilukkoja - vaikka tällä hetkellä sellainen kyllä tarvittaisiin astianpesukoneen nappiin, tsaah.

    Ostospäätöksen tekee kuitenkin aina vanhempi, eipä se lapsi kovin montaa härpäkettä osaa arvostaa. Hienoa, että (blogi)maailmasta löytyy myös meitä (?), jotka eivät kaiken lapsitavaran perään haksahda ;)

    VastaaPoista
  8. Hieno kirjoitus! Oli todella ihana lukea, sillä löysin niin paljon samanlaisia ajatuksia kuin mitä itselläni on :)

    VastaaPoista
  9. elinarsku.21/2/12 23:45

    Meillä ei ole leluja ruokapöydässä myöskään, eikä mitään kävelytuoleja tai konttauskypäriä olis tullu mieleenkään hankkia. Sitteri saatiin lainaan (on osoittautunut loistavaksi vempaimeksi sekä ekan että tämän tokan kanssa) ja syöttötuolissa panostettiin triptrappiin sen pitkäikäisyyden vuoksi. Ajattelin ostaa tuolle toiselle myös oman tuolin, vaikka hintava onkin.
    Ja omat sängyt noilla muksuilla on. Tarpeen vaatiessa (tai äidin nukahtaessa kesken syötön) ovat muksut nukkuneet myös vieressä. Meillä mennään vähän tilanteen mukaan. Mikä milloinkin toimii. Mutta mitään erikoisia kikkakolmosia tai turhakkeita en lähde kokeilemaan, ellei nyt siltä näytä, että mikään muu ei enää toimi.
    Isompi siirrettiin omaan huoneeseen, isompaan sänkyyn ja otettiin tutti pois kun tyttö näytti siihen olevan valmis. Ei kuitenkaan kaikkia samaan aikaan. Ja ihan hyvin on mennyt siirtymät ilman huutoja.
    Lapsen/lasten mukaan, mutta ei niin , että lapet sanelee kaapin paikan. ;) Tarkoitan siis että rakkautta ja rajoja. :)

    VastaaPoista
  10. Oi, tulipa hyvä mieli tästä kirjoituksesta! Meillä ollaan kovasti samoilla linjoilla (olen aiemminkin kommentoinut mm. pissatuksesta). Meidän 1v2kk nukkuu perhepedissä edelleen, pinnasänky on makuuhuoneessa lähinnä koristeena. Ai niin, ja imetän edelleen, ja vieläpä niin usein kun taapero haluaa.
    Yksi asia mitä ihmettelen suuresti, on se että miksi vauvaa pitäisi ylettömästi "sosiaalistaa"? Siis viedä kaikkiin mahdollisiin perhekerhoihin yms?

    VastaaPoista
  11. ihana ja hyvä kirjoitus!

    VastaaPoista
  12. Ollaan monessa asiassa aivan samoilla linjoilla. Toki eurojakin löytyy :) Paras vauvavempain oli esikoisella tuo Tasaraidan mainitsema sähkökiikku, jonka silmät ristissä kävin parikuisen vauvan kanssa lastentarvikeliikkeestä hakemassa. Aivan samanlainen tyttö nukkumaan meidän esikoinen, kuin Tasaraidalla kaksois tyttö. Silti pohdin huonoa omatuntoa kiikussa nukuttamisesta. Pari vuotta nuoremmalla veljellä kiikku jäi sitten ihan käyttämättä. Tai oli siinä lähinnä turvassa, ettei isosisko jyrää yli lattialla.

    Kantoliinailu tuntui ensimmäisen kanssa alkuun vaikealta ja jälkikäteen harmitti, että opettelin liinan käytön niin myöhään. Toista ei sitten tarvinnutkaan kotona kanniskella ja kasvoi paljon nopeammin, että en kauaa jaksanut reissussa kantaa, joten taas jäi liinailu harmillisen vähälle.

    Vieressä saivat molemmat nukkua vuoden ikään asti. Sitten yöt meni huudoksi teki mitä vain, joten totesin, että on sama opetella omaan sänkyyn ja huoneeseen. Esikoinen oppi viikossa ja "helpomman" pojan kanssa meni vain kaks yötä.

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!