20120203

kyllä lapsi aina lapsen tuntee

O viihtyy melkein paikassa kuin paikassa. On kulkenut pienestä asti sujuvasti mukana niin työpalavereissa kuin hurvittelemassa kaupungillakin. Kahviloissa, kaupoissa, puistoissa ja piknikeillä. Muutamaa lyhyttä asiaankuuluvaa vierastuskautta lukuunottamatta tekee tuttavuutta ennakkoluulottomasti ja touhuaa mielellään missä vain aikuisten kanssa. Leluilla tai ilman.


Ennen omaa lasta en kuitenkaan tiennyt, että kyllä lapsi aina lapsen tuntee. En tullut edes ajatelleeksi miten paljon seuraa, iloa ja riemua on toisesta lapsesta omalle. Olen hymyillen seurannut kuinka O ottaa oman paikkansa "kaveripiirissä", pitää koko ajan enemmän puoliaan isompien kanssa ja paijaa hellästi pienempiään. Kantaa leluja eteen ja katsoo tarkkaan ja läheltä.  Miten eri asia on saada leikkikaveri joka on samanmittainen kuin itse ja jonka kanssa on yhteinen kieli.


En olisi ikinä uskonut, että näin pieni kykenee näin hienosyiseen kommunikointiin, yhteisiin leikkeihin. Isomman serkkupojan kanssa juostaan ja kiljutaan, levitellään (serkun) tavarat lastenhuoneen lattialle ja kikatetaan. Halataan ja pussataan kun nähdään, puolin ja toisin. Mitä isommaksi O kasvaa sitä ovelammin oma tila otetaan haltuun vauhdikkaalta V-serkulta. Mennään hetkeksi leikkimään jollain muulla jolloin serkku tulee perässä joten päästään sen alkuperäisen lelun kimppuun.


Olen myös yllättynyt siitä miten kiinnostuneita isommat lapset ovat O:sta. Jotenkin itse tulee helposti ajatelleeksi, että ei niitä varmaan näin pienen vauvaleikit kiinnosta. Kolme- ja viisivuotiaita. Vaan kas kummaa, eteen kannetaan leluja, silitetään tukkaa, halataan. Kysytään milloin O tulee tai varmistetaan auton kurvatessa pihaan, että tulihan O, tulihan?



Pienempiään O katsoo tarkkaan. Silittää varovasti, pussaakin välillä. Tuo ihan samalla tavalla leluja eteen kuin hänellekin isommat tuovat. Liekö katsonut heistä mallia. Meillä kävi vauvavieras juustokakkumiitissä ja O suorastaan säteili. Näytti miten piilosta leikitään keltaisella peitolla ja ojenteli kauniisti milloin mitäkin palikkaa tai kissakirjaa H:lle katsottavaksi. H puolestaan istui onnellisena keskellä lattiaa ja nautti silminnähden leikkiseurasta. Eikä jäänyt H:n aikuinen huoltojoukkokaan ilman lelujen esittelyä, huuliharppukonserttia ja sylissä istujaa.


Ehkä aikuisena sitä ajattelee niin yksioikoisesti, aikuisten maailmasta käsin. Ei tule mieleenkään miten pienet jo kommunikoivat keskenään, tekevät yhdessä juttuja. Eivät ne leikit varmaan vielä kovin kronologisia tai tarinallisia ole mutta tärkeintä on se, että on hauskaa. Peiton alla piilossa on. Ja niin on palikoita ojennellessakin. Toisen huomioonottaminenkin tulee kuin itsestään touhun tiimellyksessä. Nätisti, ei saa ottaa kädestä. Niinhän sitä opetellaan, sitä yhdessäoloa.


O mukautuu tilanteeseen kuin tilanteeseen, minä jännitän huoltotoimenpiteiden sujuvuutta, toisten lasten kanssa toimeentulemista. Vauvakavereiden määrää tai omaa osaamistani muiden äitien silmissä. Minusta tuntuu välillä, että eniten olen oppinut minä eikä O. O:lta se kaikki tuntuu tulevan ihan  luonnostaan.

2 kommenttia:

  1. Voi teidän söpöläistä, hymykuopatkin vielä! <3 :) Näitä kertomuksia O:n puuhista on aina ihana lukea, kauniit kuvat tekevät hetkistä vielä käsinkosketeltavampia.

    Minulla on kohta vuoden ikäinen kummityttö, ja hänen kasvuaan on lumoavaa seurata. Ensimmäisen kerran hän sanoi (=huuteli hädissään) "äiti", kun joutui pulaan kiivettyään 15-20 cm korkealle pöytätasolle. Isoveljeä matkitaan parhaan kyvyn mukaan, kylvyssä plutataan, polskitaan ja pyöritään kuin isompikin vesipeto. Pieni hurmaava tähtisilmä.

    VastaaPoista
  2. Tuo alin kuva kertoo niin paljon! O osaa selvästi olla sekä pienten että isojen kanssa. Taito, jonka harva hänen ikäisensä osaa. Ihana!

    Meidän kaveripiirin samanikäiset kun ovat aika kovakouraisia ja -äänisiä ja meidän herkkis pelästyy.

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!