20111206

Marraskuu oli tehokas mutta alavireinen. Isoja muutoksia, paljon töitä, uusia asiakkaita. Lennossa moodia muuttavaa asennetta, kaikesta selvitään -asennetta, kyllä tämä tästä -asennetta. Työhuone oli aamukuudeltä pimeä kasa keskeneräisiä töitä.


Kirjoitusherkkyyskin on hieman alavireinen. Olen nyt aloittanut tämän postauksen viisi kertaa enkä osaa pukea sanoiksi sitä mitä haluan sanoa. Halusin kertoa elämän valopilkuista. Sellaisista konkreettisista joita sytyttelin ympäri kotia vaikken olekaan varsinaisesti mikään kynttiläihminen, valosarjaihmisestä nyt puhumattakaan. Ja lisäksi halusin kertoa niistä aineettomista, hetkistä joiden takia sitä jaksaa kaiken.


Valosarja muutti meille Finlaysonin ikkunasta, se etsi pitkään paikkaansa ja päätyi ainakin hetkeksi isoon lyhtyyn joka odottaa remontoidulle parvekkeelle pääsyä. Koulussa tehty betoninainen tuijottaa tyhjyyteen lyhdyn vieressä lattialla. Finlayson-projekti oli ehdottomasti yksi syksyn valopilkuista. Oli ihan mielettömän hienoa päästä tekemään jotain tällaista. Äänestäjille kiitos myös vielä ja teille kaikille jotka kävitte uteliaasti kattauksia kurkkimassa, teitä oli kuulemma paljon.


Toinen valopilkku ovat keittiön terästarjottimelle päätyneet Kivi-tuikut. Punaiset tuikkulyhdyt ovat matkanneet mukanani jo monta vuotta, osa on ostettu itse ja osa saatu äidiltä. Ne valaisevat elämääni aina ajoittain, nyt päätin innostua taas ja laittaa ne palamaan. Pitkin poikin on myös sellaisia tuttavuuksia elämässä joita näkee harvoin mutta jotka ovat jotenkin läsnä silti koko ajan. Valopilkkuina arjessa. Yritän myös itse muistaa välillä olla valopilkku ja leipoa vaikka jotain, hengähtää hetken ja ottaa ihan rauhassa.



Hauskat taitellun paperin näköiset lyhdyt lähtivät myyjäisistä mukaan. Taiteltu paperi tuntuu olevan kovassa huudossa, on kulmikkaita joulukoristeita, paperiveneitä julisteissa, origamilintuja savesta. Ohutta keramiikka olevat herkät lyhdyt puolestaan ilahduttivat ensi silmäyksellä, kysyin onko niitä enemmän sillä yksi tarvitsisi lajitovereitaan liikaa koko ajan. Yläkerrasta löytyi seuraavaksi päiväksi pari lisää.


Toki kaikkein kirkkain pilkku on tuo pieni yksivuotias joka juuri oppi soittamaan huuliharppua ja sanomaan eeppa. Se on samaan aikaan niin raivostuttava ja rakas. Oma tahto heittää makarooniksi lattialle dramaattisesti karjuen ja oma tahto tuo myös pienet kädet kaulan ympärille ja pitää lujaa kiinni.


Ja eilen siivosin sen työhuoneenkin, pistin uuteen uskoon. Siirsin kirjahyllyt ja lasipöydän ja kaiken eri paikkaan. Nyt siellä on taas tilaa hengittää. Mutta mitä ihmettä minä teen sillä kaikella tilalla?

Taidankin juuri saapuneen tiedon mukaan käväistä perjantaina työhaastattelussa josko löytyisi jotain sitä tilaa täyttämään.

Pieni lisäys loppuun on pakko laittaa sillä nyt kun katson sieltä siivotun työhuoneen ikkunasta ulos, on maa valkeana lumesta. Kyllä tämä tästä taas.


1 kommentti:

  1. onpa kauniit lyhdyt! tsemppiä ja jaksamista sinne!

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!