20111230

kuusitoista kotia

Tämä on minun kuudestoista kotini. Muuttoja on matkan varrelle osunut aikamoinen kasa ja eri kaupunkeja ja kuntiakin on kertynyt kuusi tai seitsemän. Maita takana on kolme, niistä tosin yksi tämä nykyinen eli siitä suunnasta lista ei ole niin kovin levähtänyt kuitenkaan. Aikamoista kaahotustahan tämä on ollut, kodista toiseen, asunnosta toiseen. Ihmisiä, muuttoja, elämänvaiheita. Soluasuntoja, jaettuja asuntolahuoneita, yksiöitä, kolme huonetta ja keittiö. Omakotitaloja, kerrostaloja, rivitalokin siellä välissä. Ja pahimpina hetkinä pelkkä työhuoneen musta sohva.

Joskus nuorempana koin hetkellisesti olevani juureton, en mistään kotoisin. Etsin omaa paikkaani poukkoillen paikasta toiseen. Sittemmin olen alkanut yhä enemmän arvostaa kaikkia niitä vaiheita ja muutoksia. Jokaisella niistä on ollut tarkoituksensa, jokainen on jättänyt jälkensä hyvässä ja pahassa. Ehkä juuri silloin niitä hetkiä eläessä, se ei ole aina tuntunut siltä. Mutta näin jälkeenpäin ajateltuna. Ilman kaikkea sitä minä en olisi minä enkä minä olisi tässä.

Usein kuulostaa siltä, että jatkuvassa murrostilassa elävä ihminen ei haluakaan pysähtyä, juurtua paikalleen. Parjataan pikkukaupunkeihin jääneitä luokkakavereita ja taivastellaan kuinka kamalaa olisi asettua aloilleen. En mä vaan kato pysty. Olin itsekin tätä mieltä, ennenkuin elämä kiepsahti itsestään siihen suuntaan. Pakottamalla en varmaan olisi pysynytkään paikoillani, olisin rimpuillut irti ja rimpuilinkin kun joku sitä yritti.

Nyt olen asunut samassa osoitteessa melkein viisi vuotta eikä minulla ole kiire minnekään. Ensimmäistä kertaa ikinä olen tyytyväinen kotiin, vierellä olevaan ihmiseen, vaiheeseen joka on juuri nyt menossa. Toki se sama vauhti ja villi energia näkyy muilla elämänaluilla mutta enää minulla ei ole kiire pois fyysisesti. Minulla alkaa olla juuret. Ei ehkä tähän paikkakuntaan mutta näihin ihmisiin, tähän kotiin, O:hon joka teki tästä lapsiperheen kodin.

Olen myös aivan varma, että kaikki se kaahotus tarvittiin jotta osaisin nyt asettua aloilleni. Minun piti rynnistää päätäpahkaa kaikkiin niihin asuntoihin, kaikkien niiden seinien sisälle, niihin sänkyihin, niihin eteisiin, niiden ihmisten kanssa jotka siinä sillä hetkellä sattuivat olemaan. Jotta sitten kun tämä nykyhetki koittaa, osaisin olla läsnä juuri tässä, juuri nyt.


5 kommenttia:

  1. Kirjoititko sinä minun elämästä? :) Aivan kuin olisit kirjoittanut siitä pätkän. Minäkin olen seilannut asuinalueelta toiselle, kaupungista toiseen, kodista toiseen, asunut 17 eri kodissa elämäni aikana. Tuntenut olevani irrallinen. Ollut nuori ja villi, etsinyt paikkaani täällä. Vasta kaksosten synnyttyä löytänyt paikkani, kotini, josta minulla ei ole tarvetta lähteä minnekään. Olen rauhoittunut, vaikka pienesti impulsiivinen olenkin. Kiva tietää että on kohtalotoveri olemassa! :) Vaikka ei se ns. juurettoman ja impulsiivisen elämä mitään kivaa ole ollut, mutta ne ovat olleet tarpeellisia siirtymäkohtia elämässä kohti nykyhetkeä.

    VastaaPoista
  2. 3 muuttoa puolen vuoden sisällä, 3 eri paikkakuntaa, juureton olo ja mielessä kysymys minne seuraavaksi. muuttolaatikot laitettu talteen. kun eihän sitä kauaa samassa paikassa tule oltua. ehkä joskus löytää vielä sen paikan johon haluaa asettua, toisaalta vajoaisiko sitä sitten tylsyyteen ja jumiutuisi?

    VastaaPoista
  3. Olen lopettanut laskemisen 40 kodin jälkeen. Se on aika koomista. Olen omaksunut sen yhdeksi piirteekseni, että minä en vain osaa pysyä paikallani samassa asunnossa, samassa kaupungissa yli vuotta pidempään. Nyt olen asunut jo kaksi vuotta samassa kaupungissa. Kaikki elämässäni on hyvin joten mitään syytä lähteä ei ole. Tämä sinun kirjoituksesi antoi taas jälleen kerran toivoa :)

    VastaaPoista
  4. Upea kirjotus Kottarainen. Hiva muutenkin lukea enemmän susta. Ja juurtumisesta tai juurtumattomuudesta joka on niin framilla omassa elämässä.

    Matkalaukkuelämää se täälläkin on ollut, jota on yritetty hillitä ja hallita yhdessä samanlaisen vaeltavasieluisen kumppanin kanssa. Lapset ja perhe-elo pistää prioriteetit pyllylleen ja hyvällä lailla. Välillä sitä on hyvä pysähtyä. Silti tässä ollaan muuttamassa jo poikastenkin neljänteen kotiin...
    Viime muutossa oli tarkoitus asettua ja juurruttaa, mutta hupskeikkaa miten tässä taas näin kävikään?! Muuttolaatikkoja täällä teippaillaan parhaillaan seuraavaan etappiin ja tuntuu taas siltä että sekin tulee olemaan vain etappi. Saas nähdä... ;D

    VastaaPoista
  5. Tasaraita, ohos, jännittävää, että jollain on täsmälleen samanlaisia kokemuksia. Ja olen ihan samaa mieltä tuosta, että ne siirtymät on tarvittu jotta oltaisi tässä. Kaikki nykyhetkessä rakentuu sille mitä oli aiemmin.

    Ano, aika hurjalta kuulostaa sinullakin muuttotahti. Itse en uskonut löytäväni paikkaa jossa haluan olla mutta kas, tässä ollaan eikä veri vedä enää seuraavalle sohvalle. Varmasti on myös ihmisiä jotka aina vaan muuttavat, itse näemmä putosin siitä oravanpyörästä ja olen nyt tyytyväinen vaikka sekuntiakaan en siitäkään pyörityksestä kadu.

    Peppis, uhhuh, aika monta kotia kieltämättä sinulla takana. Ja ihana kuulla, että kirjoitukseni herättää toivoa. Toivotaan, että sinunkin paikkasi vielä löytyy. <3

    Nanainen, kiitos koskettavista sanoistasi. Jollain tavalla menneisyys on jäänytkin ehkä vähemmälle täällä postauksissa vaikka ajattelenkin sen vaikuttavan kovasti nykyhetken Kottaraisen olemukseen. Pitänee ehkä joskus avata enemmänkin noita luurankokaappien ovia. ;)

    Ja tsemppiä laatikkovuoreen, seurailen hiljaisena aina teidän elämäänne blogin kautta ja odotan jännityksellä mitä tuleman pitää.

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!