20111021

raivotar raitamekossa

Meille on muuttanut yksivuotias raivotar. Käytös lähentelee ajoittain jotain sellaista jota odotin vasta teini-iässä ja mikä parasta, uhmaikähän on vasta edessä. Aurinkoisesta, uteliaasta ja nauravaisesta neidistämme on kuoriutunut lyhytpinnainen tahtoaan läpi karjuva kakara.


Ensin säikähdin, että jokin on vialla. Ei se nyt varsinaisesti yhdessä yössä se muutos tapahtunut mutta aika lähelle kuitenkin. Sitten mietin, että nyt on varmaan vaan vähän huono päivä. Kolmannen huonon päivän jälkeen olin varma, että olen maailmankaikkeuden huonoin äiti. Laskin mielessäni asioita jotka olisi pitänyt tehdä jotenkin toisin.

Muiden kanssahan O on nimittäin itse enkeli. Suoraan sanoen kukaan ei edes usko, että se osaa kiukutella, saati raivota. "Mutta O:han on niiiin ihana ja hyväntuulinen ja söpö ja ja..." Tämä seikka, niin hyvä kuin mielestäni onkin, että O viihtyy, kalvaa tietenkin myös hieman allekirjoittaneen omatuntoa. Isi on ihana, Mummu on ihana, Hakutoimiston tytöt ovat ihania. Jaahas, äitin naama näkyy, alanpa huutaa.




Sitten ystäväni kysäisi, että lohduttaako yhtään jos sanon, että se menee ohi. Että se nyt vaan on sellainen vaihe. Näyttelin helpottunutta mutta sisällä kalvoi edelleen epäilys siitä, että olen vain surkea äiti kuitenkin. Siitä sen on pakko johtua. O raivosi, purskahteli itkuun. Pukeminen oli lähempänä painimatsia, syöminen lähinnä hakutarkkuusammuntaa, sylissä ei ole hyvä mutta eipä ole lattiallakaan. Ja ne kaikki lukemattomat muut hetket kun vähintään poskella vierii dramaattinen kyynel.

Ja se huuto. Se ei ole mitään vienoa harmistusitkua vaan ihan kunnon raivari. Tiedätkö sellainen korviavihlova mölinä jonka päätarkoituksena on päästää mahdollisimman ruma ja kova ääni.


Uskoin ystävääni varmaan kunnolla vasta kun O raivostui sekunnin sadasosassa koska ei ylettänyt ottamaan vastapäisellä seinällä olevia tauluja istuessaan syöttötuolissaan. Kyllä elämä on julmaa etten sanoisi. Sillä hetkellä minulle valkeni, että O:n pitää vaan nyt saada tahtoa. Ja että kyllä se menee varmaan toivottavasti hyvin pian ohi.

Raitamekko on kirppislöytö, senkin pukemisesta saatiin riita aikaan. Myös aiemmin kameran edessä mielellään keikistellyt O valahti välittömästi lattialle huutamaan kun otin kameran ottaakseni nämä kuvat. Oikeastaan O seisoi tuota valkoista pöytää vasten tasan niin kauan kunnes yritin ottaa kameran käteeni. Luulitko, että O on sattumalta kasvot pois kamerasta näissä julkaistuissa kuvissa?




13 kommenttia:

  1. Minä käytän itselleni sitä, että lapseni uskaltaa näyttää kielteisetkin tunteensa minulle - on turvallinen olo, niin uskaltaa tahtoa. Mutta kyllä sitä silti miettii, että on huono äiti kun minulle vaan tapellaan, ei juurikaan muille.

    VastaaPoista
  2. ah että kun nämä jotkut vaiheet ovat niin ihania. Sohvi osaa jo nyt vaatia ja huutaa jos ei saa haluamaansa. Oikein siis odotan, että päästään tuohon, missä se alkaa huutamaan sekunnin sadasosassa. Ihanata.

    VastaaPoista
  3. Ihanaa, ehkä mä(kään) en sitten olekaan maailman paskin äiti!

    Eli tervepätuloa kerhoon vaan, samaa meillä... :P

    VastaaPoista
  4. Niin kovin tuttua. Tosin ei VIELÄ kuopuksen kanssa, mutta tuoreessa muistissa esikoisen jäljiltä..
    Tiedätkös, todellakaan ei turhaan sanota, että jos meinaa pienellä ikäerolla hommata sisaruksia, kannattaa se kakkonen laittaa alulle hyvissä ajoin ennen ykkösen yksivuotis syntymäpäivää :D
    Äkkiä ei tule noiden raivokohtausten aikana mieleen, että näitä lisää, näillä kullannupuillani tahdon täyttää maailman..
    Nimimerkillä esikoisen 3v uhma kukkeimmillaan ja kakkosen 1v esiuhmaa odotellessa :D

    Jaksuja ja se oikeesti menee ohi!!

    VastaaPoista
  5. Voi miten tuttua. On kiehtovaa seurata, kuinka vähän päälle 1-vuotias meilläkin oikein etsimällä etsii syitä raivoamiseen. Rääääh, haluan banaania, yääää, haluan sen heti! Ei mitään kuorimista, äääääää, heti tänne se! Et kyllä syötä, haluan ite, yyyyyh käsi sotkeentui, byäääääh, litistän, hakkaan, muussaan, tuhoan! Yhyyy, pilalla koko herkkuhetki, heittäydyn tuolista, ihan varmasti ja kierin tässä lattialla koko päivän!

    Kyllä se siitä:)

    VastaaPoista
  6. Kylläpä oli neiti O käyttäytyminen kuin suoraan meidän neiti N (1,2kk) elämästä. Jonka tahtova luonne on alkanut jo 7kk eteenpäin, mutta nyt vuotisesta vain yltynyt.. Mutta jospa se tosiaan tästä helpottaa - on niitä vallottavia hetkiä onneksi välillä <3

    VastaaPoista
  7. Niin tuttua molempien lasten kanssa, ajatukset oli myös alkuun että olen maailman huonoin äiti, kunnes valkeni että käytös tarkoittaa sitä että olen lapsilleni tärkeintä maailmassa <3

    Manteli

    VastaaPoista
  8. täältä kuittaa myös yksi huono äiti ja sunnuntaina vuoden täyttävä tättähäärä. Mä olenkin niin huono äiti etten saa lastani päiväunille ilman että itken itse......... kuinka se onkaan näin vaikeeta saada se omaan sänkyyn alle kahdessa tunnissa. Autokaukaloon nukahtais parissa sekunnissa.

    VastaaPoista
  9. Mulla poika 1 v 10 kk ja eka uhma iski kans vuoden vanhana mutta kun toka uhma nyt on päällänsä niin tuo 1 v kiukku tuntuukin hyvältä päivältä :D että ei se helpommaks muutu, sori vaan ;) uhma on kuitenkin vaihe joka kuuluu normaaliin kehitykseen ja äiti kohteena eniten koskapa on se turvallisin aikuinen.

    VastaaPoista
  10. Niin perinteistä! Kuinkahan monesti olen kuullut sen "V:hän on niin reipas ja iloinen tyttö"- tarinan.. Ja tuo toinen muuttui kaksivuotiaana, juurikin yhdessä yössä, hellyyttävästä ja hymyilevästä pallerosta riiviöksi!

    Ei muutaku myrskyä päin, kohta se on jo 18 ja muuttaa kotoa! =D

    VastaaPoista
  11. Siitä se alkaa. Kahden vuoden iässä (ainakin meillä) se oli pahimmillaan. Synkin hetki oli aika tasan tarkkaan 2-vuotiaana kun kuopus oli vasta vajaan kuukauden ja sektiohaavan takia en saanut nostella esikoista. Kerhosta tehtiin lähtöä 45min. Se koko aika istuttiin eteisessä, tyttö huusi ja raivosi eikä halunnut ulkovaatteita (maaliskuussa) päälleen. Lopulta puin väkisin haalarin potkivalle tytölle päälle ja kannoin pihalle jäähylle. Itkin koko ajan kun sektiohaavaan koski lapset potkut. Siivoojakin ehti tulla katsomaan mikä oli hätänä, mutta lähti pois kun näki mut itkemässä. Ehdin jo miettiä että miten saan riehuvat lapsen keskikaupungilta kotiin kun vauva kitisi vaunuissa ja riehuva uhmis tuskin pysyisi seisomalaudalla... Taksin tilaamisesta haaveilin, mutta lompakko oli jäänyt kotiin. Onneksi se raivo kesti vain tunnin. Mä olin hiestä ja kyynelistä litimärkä.

    Jos helpottaa, niin pahin uhma laantuu (ainakin meillä) siinä 2v 7kk aikaan.

    VastaaPoista
  12. Ihanaa, etten ole yksin! Tai vähän kamalaa tietenkin, että näitä raivokkaita kakaroita on näin paljon. ;)

    Tuli vielä parempi mieli kaikista näistä teidän kommenteistanne.

    Ja voi, ihanan lohdullista. Kohta se laantuu (vuoden ja seitsemän kuukauden päästä) ja sithän se muuttaa pois kotoa jo. :D :D

    VastaaPoista
  13. Google johdatti tänne, kun kirjoitin hätähuutona "lyhytpinnainen yksivuotias" :) Kerrohan jälkiviisaana, helpottuiko se meno ollenkaan?

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!