20111015

kesken ja valmis

Sain hiljattain sähköpostia eräältä lukijalta joka muisti kuvan minusta vuosien takaa ja kysyi muistanko mitä ajattelin elämästä silloin, olisinko voinut kuvitella sen olevan tällaista kuin se nyt on. Että on mies ja vauva, koti ja kihlat. Graafisen alan töitä ja ulkomailla asumista. En olisi voinut kuvitella. Olin ja olen päättäväinen ja sinnikäs suunnatessani elämässäni johonkin mutta en olisi voinut silti kuvitella tätä kaikkea. Aina kun luulen, että minulla on langat käsissäni, elämä järjestää jonkin pienen yllätyksen.

Olin kyllä haaveillut Englannissa asumisesta ja toki, (kuten varmaan kaikki?) suunnitellut vähän salaa millainen hääpuku minulla olisi sitten joskus. Halusin visuaaliselle alalle töihin ja koska tuon kyseisen kuvan ottamishetkellä olin jo silloin vuosia kestäneessä ihmissuhteessa, ajattelin sen tietenkin jatkuvan.

Ajattelin myös, että elämällä on jokin sellainen piste jossa kaikki on valmista. Että on olemassa sellainen hetki jolloin mikään ei ole kesken. En olisi ehkä osannut pukea sitä noihin sanoihin, joita lukijani käytti (mies ja vauva, koti ja kihlat. Graafisen alan töitä ja ulkomailla asumista) mutta jollain lailla toki uskoin tiettyjen palikoiden elämässä jotenkin loksahtavan kohdalleen niin, että kaikki olisi valmista. Että kaikki minkä eteen olen tehnyt töitä, olisi siinä ja että kaikki olisi hyvin.

On turhaa ja turhauttavaa pyrkiä tarttumaan tällaiseen hetkeen jota ei ole olemassakaan. Tämä valmiuden tavoite näkyy jokaisella elämänalueella ja siihen pyrkiminen on raskasta sillä se aina lipuu vähän kauemmas. Esimerkiksi kotona. Kodin sisustaminen on prosessi. Kodin löytäminenkin saattaa olla prosessi. Sillä ei oikeasti ole alkua eikä loppua. Osa tavaroista ja sisustusideoista seuraa entisestä kodista muuttokuorman mukana ja osa tulee vasta myöhemmin. Osa tulee toisen ihmisen muuttokuormassa ja osa katoaa matkan varrelle.

Jossain vaiheessa luovutin ja annoin periksi sille, että sisustus elää jatkuvasti. Siihen tulee lisää, siitä lähtee pois. Tavarat vaihtavat paikkaa alati. Sisustuslehdissä ja muiden blogeissa on kauniita kuvia, kauniista asetelmista. Huoneet ovat tyylikkäitä, jokainen yksityiskohta on mietitty pöydällä huolettomasti lojuvia mandariineja myöten. Kun niitä selaa jonkun aikaa, unohtaa etteivät kaikki ideat ole yhdessä ainoassa kodissa ja syntyy mielikuva täydellisestä, valmiista kodista. Jota ei siis tietenkään ole olemassa missään muualla kuin minun omassa päässäni.

Sama pätee visuaaliseen tekemiseen, graafiseen alaan. Kun tarpeeksi kauan näkee muiden tekemiä hienoja juttuja, alkaa hämärtyä se, ettei niitä tee yksi ja sama ihminen. Sitä alkaa ajatella, että ne omat tekeleet ovat aina keskeneräisiä ja ne voisivat olla aina parempia koska aina on joku joka on tehnyt jotain hienompaa. Paljon tärkeämpää sen oman surkuttelun sijaan, olisi keskittyä kehittymään siinä mitä haluaa tehdä ja oppia arvostamaan sitä omaa tekemistä. Eräs henkilö sanoi kerran hyvin, että ennen käytin aikaa olemalla kateellinen osaavammille, nykyään käytän aikani siihen, että teen enemmän töitä jotta olisin niinkuin he.

Tämänhetkinen kotimme oli pitkään enemmän kesken kuin se on nyt koska ajattelin, että eihän me tässä kuitenkaan kauaa asuta. Kuukaudet muuttuivat vuosiksi ja yhtäkkiä minua alkoi ärsyttää se, että odotan jotain. Muuttoa, ideaa, jotain mitä ei tule ikinä ja asun aina vaan keskeneräisessä kodissa. Aloin sisustaa uudella innolla ja ihan tässä hiljattain meni huonekaluistakin osa uusiksi. Sellaiset joista me molemmat halusimmekin eroon mutta olimme odottaneet jotain käsittämätöntä valmiuden päivää jolloin ne voisi hankkia.

Olin suorastaan hyvin hämmentynyt kun edellisellä idealla sisustetun olohuoneen seinälle kiinnitettyyn hyllyyn löytyi niin sopivat taulut heti. Niin sopivat ettei niitä tehnyt mieli vaihtaa ollenkaan ja niin sopivat, että ne ovat siellä nytkin vaikka olohuone muuten menikin aikalailla uusiksi. Onko siis tuo pieni hyllynpätkä, 55cm ainoa valmis kohta kodissani? Ei tietenkään. Saatan saada ensi viikolla vielä paremman idean sille hyllylle sopivista asioista ja nyt myös toteuttaa sen heti.

Oikeaa hetkeä odottavat myös työhuoneen pursuavat laatikot. On paperia ja nauhaa ja tarraa ja vihkoa, laatikkoa ja taiteilijatarvikkeita. Odottamassa sitä täydellistä ideaa, parasta askarteluaihetta, valmista suunnitelmaa. Mielettömän hienoja materiaaleja vaikka mihin mutta joita en raaski käyttää koska ajattelen, että se vielä valmiimpi suunnitelma tulee jonain päivänä. Ei se tule, se on jo tässä ja menee kohta ohi. Niinpä olen pakottanut itseni käyttämään niitä tarvikkeita nyt ja kas kummaa, nehän ovat juuri oikeissa paikoissa siellä mihin päätyivät. Tärkeintä on olla tässä ja nyt.

Edellisessä ihmissuhteessani sen sijaan ajattelin automaattisesti, jotenkin kiinnittämättä asiaan sen kummempaa huomiota, että tässä se nyt on. Se ihmissuhde joka johtaa konservatiivishenkisesti kihloihin, naimisiin ja varmaan lapsiinkin. Olihan ne kaikkien niiden vuosien varrella puhuttu, ne haaveet ja toiveet ja molemmilla ne kuulostivat samalta. "Sitä tavallista kiitos", olisin voinut sanoa. Yhtä tylsistyneellä äänensävyllä kuin tilaan latten vaniljamakusiirapilla kahvilassa. Sitä oli jotenkin tuudittautunut siihen, että näin se menee ja sitten jonain päivänä kaikki on valmista, suhde, mies, yhteiselo.

Kunnes erosin, näin asian uudessa valossa ja juuri kun en halunnut elämääni yhtään miestä, käveli sinne P ja pisti kaiken uusiksi. Erotessani ajattelin sen eron olevan päätepiste. Että olisin nyt valmis elämään yksin, kokeilemaan omia siipiäni. Että kasa sivuja elämästäni sulkeutuu. Oikeasti koko loppuelämä vasta avautui mutta se ei vain sillä hetkellä tuntunut siltä lainkaan. Ilman niitä kokemuksia en olisi sellainen kuin olen nyt ja ilman sitä suhdetta en olisi tässä tänään P:n, elämäni miehen kanssa. En olisi edes tavannut P:tä ilman niitä kaikkia koukeroita, valintoja ja sattumia.

Olin myös aina halunnut lapsia sillä sellaisella leppoisalla tavalla kun niitä halutaan sitten joskus. Tiedätkö, sitten kun olen valmis. Kun on koti ja elanto ja mies ja kaikki kunnossa, valmiina vauvaa varten. Vasta nyt, yksivuotiaan äitinä tiedän ettei sellaista hetkeä olekaan jota vauvan tulo ei mullistaisi. Se ei katso onko sinulla omistusasunto, oletko sinä valmis tai mikä on tilisi saldo, se pistää uusiksi kaiken, rakentaakseen vielä tärkeämpiä päiviä sinun sydämeesi. Sillä ikinä et voi olla täysin valmis siihen kaikkeen.

Jollain lailla minua harmittaa, että olen lykännyt joitain asioita elämässäni odottaakseni, että olen valmis.  O ei kuulu niihin. O tuli juuri silloin kuin pitikin vaikka onnistuikin yllättämään meidät kaikki. Näin jälkeenpäin ajatellen siis. O ei olisi O jos olisin saanut vauvan edellisessä suhteessani eikä kihlautuminen olisi varmaan tuntunut niin hienolta jos sen olisi tehnyt jo kerran tai jos sen olisi tehnyt siksi, että niin pitää tehdä jonkun muun mielestä. Joitain muita asioita olen sen sijaan lykännyt ja nyt yritän keskittyä siihen, että lopetan sen lykkäämisen ja alan tehdä niitä nyt.

Myös tämä teksti on sellainen, jota olen lykännyt jo jonkun aikaa. Ajattelin jotenkin että jonain muuna päivänä saan siitä valmiimman, olen itse valmiimpi sitä kirjoittamaan. Työnsin tarkoituksella nämä ajatukset pois ja kirjoitan sen nyt. Sillä muuten se jää tekemättä ja se pitää tehdä nyt. Se on saatava ulos nyt. Keskeneräinen tai ei.

Näiden nykyisten asioiden ja ihmisten pitääkin olla juuri tässä, juuri nyt vaikka kaikki onkin vielä kesken. Eivätkä nämä olisi mahtuneet tähän johon ne kaikki muut asiat eivät olisi tapahtuneet tai jääneet tapahtumatta. Uskon ylipäätään siihen, että asioiden on tapahduttava jotta seuraavat asiat pääsevät tapahtumaan. Suljetut ovet avaavat uusia ja taakse jätetyt asiat antavat tilaa uusille.

Myös töiden kanssa minä toivon, että olisi se hetki, jolloin kaikki olisi valmista. Ettei olisi yhtään keskeneräistä projektia, yhtään to do -listaa yliviivaamatta. Ei sellaista ole eikä tule. Projektit elävät limittäin ja toisistaan, ne alkavat ja loppuvat kukin oman syklinsä mukaan ja aina kun tyhjä pöytä alkaa häämöttää, tulee jo uusia kovaa vauhtia. Vasta nyt, tehtyäni näitä hommia kauemmin, uskallan luottaa siihen. Tiedän ettei se pöytä tyhjene ja sehän on itseasiassa vain positiivista. Töitä on. Ja vielä sellaisia töitä joita haluan tehdä. Ja niitä tulee tasaiseen tahtiin lisää. Aina niitä ei tullut, silloin ajattelin olevani jonain päivänä valmis. Että joskus töitä on koko ajan ja aina välillä ne ovat kaikki valmiina ja että minä olen valmis. Valmis sellaisessa osaamisessa joita niillä ihmisillä oli joita katsoin silloin ylöspäin.

Visuaalinen osaaminen ja oppiminen ei lopu ikinä. Se on ihastuttava oravanpyörä jonka inspiraatiota ruokkii koko ympäröivä maailma. Vuosia sitten en olisi koskaan voinut kuvitella tekeväni näin isoja, näin mielenkiintoisia, näin monipuolisia, näin moniosaisia ja näin laajalevikkisiä töitä.

Toisaalta en myöskään voi nyt kuvitella mitä teen vaikkapa ensi tammikuussa. Koska en edes yritä. Tammikuu näyttää kyllä itse mitä siellä on luvassa, ihan turha yrittää kurkistella etukäteen. Ja kuten sanoin, kaikki vaikuttaa kaikkeen, mennyt tulevaan. Tälläkin hetkellä kirjoittaessani tätä tekstiä saatat juuri sinä olla jollain lailla yhteydessä siihen mitä teen tammikuussa. Ehkä sinusta tulee asiakkaani, ehkä kerrot tästä blogitekstistä jollekin muulle joka kahvikupin (latte vaniljamakusiirapilla!) ääressä kommentoi sitä jollekin joka tietää jonkun joka juuri tammikuun alussa huomaa, että hän tarvitsee visuaalisen osaajan. Ja muistaa tämän keskustelun. Vain siksi, että minä kirjoitin lokakuussa keskeneräisyydestä niin valmiin tekstin kuin siitä sillä hetkellä sai.


9 kommenttia:

  1. Hienoja ajatuksia, näinhän se taitaa mennä, elämä on suuri yllätys ja siksi juuri niin ainutlaatuisen ihana. Elämää ei kannata odottaa ajatuksella "sitten joskus", koska kukaan ei voi tietää onko meitä enää täällä "sitten joskus". Itse yritän nauttia jokapäivästä mahdollisimman paljon :).

    VastaaPoista
  2. Ihan pakko antaa valtava rutistus

    *RUTISTUS*

    Sain itsekin uutta katselukulmaa tämän tekstin myötä omaan elämääni.
    Ehkäpä tämä munkin elämäni tästä etenee, tavalla tai toisella, suuntaan tai toiseen.

    Täytyy siis antaa elämän viedä, mihin viekin, hetki kerrallaan, eikä miettiä liikaa mitä tuleman pitää tai mitä ei pidä tuleman.

    Kun vain osais irroittautua, ehkäpä pikkuhiljaa. Jos aloittaisi pienestä, ikuisuus murheenkryynistä, sisustamisesta :D

    Kiitos sulle tästä kirjoituksesta!
    Se, kun näkee onnellisen ihmisen, vaikka vieraankin, se saa omaankin päivään auringon paistamaan ♥


    - A (se joka sen mailin lähetti) :)

    VastaaPoista
  3. ihanuutta. hetkiä. elämää. tässä ja nyt. juuri niin valmiina ja kesken kuin se on. kiitos. :)

    VastaaPoista
  4. Huhhuh, olipa siinä tekstiä! Kiitos! Tämä näin keskeneräisesti kommentoituna... :)

    VastaaPoista
  5. Tiedätkö, tässä kun olen blogiasi seurannut hetken jos toisenkin (vajaan puolitoista vuotta) olen alkanut himoitsemaan graafisia suunnittelutöitä. Ja olen ajatellut, ettei minusta ikinä tule niin hyvää kuin sinusta, ainakaan samassa tyylilajissa, mutta omalla tavallani -jollain lailla. Mutta olet saanut ammatin vaikuttamaan kiinnostavalta ja monipuoliselta! Kiitos siitä :)

    VastaaPoista
  6. Hyvä teksti keskeneräisyyden täydellisyydestä! Kiitti :)

    VastaaPoista
  7. Juuri noin! Olen itsekin löytänyt tuon saman ajattelutavan. Tämä hetki on parasta, tulevasta ei tiedä, eikä aina kannata jäädä odottamaan sitä jotain parempaa - nykyhetki menee hukkaan odotellessa. Kirjoitin itsekin aiheesta jokin aika sitten ja allekirjoitan tekstisi täysin.

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!