20110720

seikkailu on vain romanttinen nimitys ongelmille

Eilen romahti jotain henkisesti. Pidemmän aikaa kalvanut väsymys purkautui kyyneleinä. On vain niin monta rautaa tulessa, että aina välillä kaikki tuntuu menevän solmuun keskenään eikä sitten enää tiedä mistä päästä alkaisi vyyhtiä purkaa.

Onneksi kyyneltenkin takaa löytyi vielä pieni pala naurua. Sanat ovat vähissä, käytin ne eilen P:n kanssa juttelemiseen, O:lle puhumiseen ja kissojen kehumiseen. Mutta kuvia minulla olisi.







6 kommenttia:

  1. Tuo päälläseisontakuva on hillitön! Teki aamustani heti paremman. :)

    VastaaPoista
  2. itselläni on tuollainen fiilis joka toinen päivä. Ja itse yritän selvitä vain joka päiväisestä vauva-arjesta, ilman mitään ylimääräisiä omia töitä. Nostan sulle kyllä hattua, kun jaksat tehdä samalla vielä suuria tilaushommia yms :)

    VastaaPoista
  3. O on kyllä niin valtavan suloinen :) Jaksamista!

    VastaaPoista
  4. Ihania nuo iskan ja O:n voimistelukuvat, eritoten tuossa paallaseisontakuvassa on jotain ihan mieletonta fiilista!

    En tieda olenko tata muuten aikaisemmin sanonut, mutta jotenkin O muistuttaa minun omaa mummoani. Taytynee ensi kerralla Suomessa koittaa loytaa joku koko Karhun perheen kokotyskuva ajalta, jolloin mummoni oli aivan pieni ja katsoa, josko O tosiaan nayttaa hanelta pienena. :)

    VastaaPoista
  5. Riesalla on taas ihan samat ilmeet kuin Patsylla :D

    VastaaPoista
  6. Komppaan Verskistä, hatunnosto sinne kun jaksat tehdä töitä kaiken keskellä! Sä olet supermutsi!

    Mä itse olen sitä ihmistyyppiä, joka painaa tukka putkella töitä viisikymmentä tuntia viikossa kun muu maailma jatkaa radallaan. Saattaa mennä kokonaisia kuukausia niin, ettei mulla ole ollut muistikuvia mistään ja itku on herkässä yksin ollessa. Kaikki tuntuu ylitsepääsemättömän raskaalta. On sellainen olo, ettei mikään enää koskaan voi olla hyvin, siitäkin huolimatta, etten osaa edes eritellä tunteita tai kertoa, mikä on pielessä.
    Vasta nyt, vauvan synnyttyä, mä olen uskaltanut todeta, että mun ei tarvitse olla menossa koko aikaa eikä paahtaa tuhatta ja sataa kotona. Välillä vaivaa huono omatunto, kun lepäilee vaan laakereillaan, mutta kyllä se aina ne paskaihminen-fiilikset voittaa jotka se hirveä stressi sai aikaan.

    PS. Mä olen kuukausia käynyt ihastelemassa jo näitä kuvia. On ihan mahtavaa, että O:lla on näin paljon laadukasta kuvamateriaalia myöhemmin nähtävillä! Ja kivoja muistijälkiä vauva-ajasta jää teillekin.
    Mun vanhemmat ei koskaan tajunneet kameroista yhtään mitään ja kuvia kymmeneltä ensimmäiseltä vuodelta on yhden valokuva-albumillisen verran. Sen jälkeen vain enää koulukuvina... Henristä sen sijaan tuntuu olevan albumillinen jo ennen laitokselta kotiutumista, mutta sen vanhemmat onkin ymmärtäneet tällaisten asioiden päälle. :-D

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!