20110721

salakäytäviä ja elokuvallisia hetkiä

Asiat johtavat toisiin asioihin ja jotkut asiat tuovat pintaan toisia asioita. Kirjoitin hiljattain vanhoja muistoja herättäneestä yhtyeestä joka toi mieleeni Jyväskylän kadut ja vuodet jotka vietin niitä kävellen. Samoihin aikoihin olin töissä ja illalla tyhjiä TaiKin käytäviä kävellessäni löysin take away -kirjan joka näytti niin mielenkiintoiselta, että tarttui mukaan.

TaiKin kirjajulkaisuosastolla on tapana laittaa pieni hauskalla pöytäliinalla varustettu pikkupöytä lasikopperonsa eteen ja siihen aika ajoin kirjoja joita saa ottaa ilmaiseksi, useimmiten vanhoja erien jäämiä, pienten painosten loppuja. Monta pientä helmeä olen siltä kangaspainomateriaalilla pöytäliinatulta pöydältä kotiuttanutkin.


Tämä yksilö puolestaan oli vähän erikoinen valinta ollakseen tällä nimenomaisella pöydällä. Itseasiassa sillä ei pitäisi olla mitään tekemistä TaiKin kirjajulkaisujen kanssa. Pieni, elokuvalliseen elämään uskova pala minun sisälläni haluaisi uskoa, että joku muu jätti sen siihen löydettäväksi. Luettuaan itse.

Kirja itsessään oli hämmästyttävä, outo, erilainen ja mukaansatempaava. Ensimmäinen kirja ikinä joka onnistuu yllättämään niin monta kertaa, vielä ihan vihonviimeiselläkin sivulla sellaisella tavalla johon en ole aiemmin törmännyt.


Mikä teidän kannaltanne harmillista, kirjasta ei voi oikein kertoa mitään spoilaamatta rankasti sen sisältöä. Mukana on kuitenkin elokuvia, hetkiä, salakäytäviä, päärynöitä ja facebook. Kyllä. Usko tai älä. Kirjassa käsitellään todellisuun tiivistämiä paikkoja, hetkiä jotka tuntuvat elokuvallisilta, merkittävämmiltä kuin muut hetket. Meillä jokaisella on niitä ja joissain paikoissa niitä on enemmän kuin toisissa.

Omani on hämyinen Amsterdamilainen synkkä klubi. Teollisuushallilta näyttävä korkeakattoinen tanssilattia jota pyyhkivät laservalot ja strobot. Joka sykkii elämää, hikisiä tanssivia ihmisiä suurena massana ja jonka valtavan lattiapinta-alan toiselta puolelta jäin kiinni katseeseen joka lävisti minut sieluani myöten. Kuin pysäytyskuvassa muu maailma jähmettyi ja minä tuijotin takaisin. Muistan valkoisen hihattoman paidan ja sen kun maailma pysähtyi ja minä tiesin, että tämä hetki tulee muuttamaan kaiken. Niinkuin se sittemmin tekikin. Siitä ehkä lisää joskus toiste.




Mikä teidän kannaltanne on hauskaa, on se että luettuani kirjan tiedän ettei se voi enää koskaan yllättää samalla tavalla kuin ensimmäisellä kerralla eikä sitä ole siksi mitään järkeä säilöä kirjahyllyyn jatkokäyttöä varten kuten luen rakkaat opukseni sataan kertaan -tyyppisellä ihmisellä on useimmiten tapana tehdä. Niinpä päätin pistää tämän kirjan kiertoon.

Se ansaitsee tulla luetuksi ja koska sain sen itse sattumalta osumalla oikeaan paikkaan, lupaan lähettää sen lukijalle joka jakaa mielestäni mielenkiintoisimman ja koskettavimman elokuvallisen hetkensä omasta elämästään. Ehtona on, että luettuaan sen se pitää laittaa edelleen eteenpäin, joko blogitse tai ihan reaalimaailmassa. Mutta eteenpäin kuitenkin. Tämä kirja on tehty kiertämään. Kirjoitin etukanteen viestin ja toivon, että sinä joka saat tämän, teet samoin ennenkuin annat/luovutat/postitat/jätät sen seuraavalle lukijalle.


11 kommenttia:

  1. Se oli Thaimaa. Isäntäperhe yliopistolla ja pimeät, hiljaiset yökadut.
    Asuinalueen ulkopuolelle ei saa mennä illalla seitsemän jälkeen.
    Kadunkulmassa asuu kulkukoiria, Äiti, äidinäiti ja lapset. Kai ne ovat joskus olleet jonkun koiria, sen verran kesyjä ne ovat.
    Mikään ei ole hiljainen ja samalla niin elossa, kuin yö tropiikissa.
    (Vaihtarina on rankkaa. Yksin. Hostäiti on töissä yli puolenyön. yksin. Kotona seinät kaatuvat päälle. Kukaan ei puhu. Ei ole ihmisiä. Yksin)
    Asfaltti kadunkulmassa on lämmin. Istun maahan, koiranpentu tulee syliin. Loppu lauma tulee syliin. Rapsuta hali huomioi.
    Ehkä minäkin olen kolmeneljäsosaa kulkukoira. Villipetotyttö minä ainakin olen. Hullu vaihtari.
    Koirat enemmän ystäviä kuin ihmiset (sen hetken, kunnes thaimaalaiset muuttuivat alieneista ihmisiksi).
    Elokuvien tyttö puhuu koirille.
    Minä kävelen, koiralauma seuraa. Minä olen osa koiralaumaa. Ja sen yön elämä tuntuu olevan kirjoihin kirjoitettua satua.

    VastaaPoista
  2. Muistan kun olin viisi, ja heräsin kesämökillä tunteeseen, että vieressä olevasta ikkunasta tuijottaa joku. Niin tuijottikin. Hirvi. Iso ja pörhöisen näköinen. Tuijoteltiin toisiamme ja jatkettiin sitten eri suuntiin. Minä aamupesulle ja hirvi... Minne lie.

    Olin 13 ja partioleirillä. Aamulla könysin teltasta, ja saadessani silmäni kunnolla auki, huomasin teltan vieressä seisovan hirven. Taas pidettiin tuijottelutuokio, jonka jälkeen menin hakemaan vettä läheisestä joesta, ja hirvi tassutteli jonnekin muualle.

    Viime kesänä törmäsin taas hirveen. Oli ollut vaikea päivä, ja kaikki kaatui päälle. Lähdin ajamaan päämäärättömästi, ja päädyin lähikuntaan, keskelle metsää. Hylkäsin auton ja lähdin kävelemään polkua pitkin. Tulin joenpenkalle, ja päätin jäädä siihen istumaan ja itkemään pahaa oloa pois.

    Hetken päästä joen toisella rannalla seisoi hirvi. Siinä hetkessä tajusin sen, että vaikka kuinka tuntuu että elämä riepottaa, ihmiset muuttuu, muuttaa ja satuttaa, minäkin muutun, on kuitenkin pysyviä asioita. Okei, se ei ollut taatusti se sama hirvi kuin aiemmin, mutta se tuntui samalta. Pysyvältä.

    (Jos elämästäni tehtäisiin leffa, sen nimi olis varmaan "Hirviä elämä")

    VastaaPoista
  3. Olin 16, 9-luokan kevät. Jo syksystä asti minulla oli ollut outoja oireita; parin päivän kuumeiluja noin kuukauden välein, alati lisääntyvää yöhikoilua, kummallisia oireita, veriarvot vinksallaan. Toukokuun alussa joudun tarkempiin tutkimuksiin sairaalaan.

    16.5.1996 on lääkärin vastaanottoaika tulosten kuulemiseksi. Äitini on mukanani. "Hodgkinin tauti", lääkäri sanoo. "Mikä se on?", äiti kysyy, ja minä vastaan: "Minä tiedän. Se on imusolmukesyöpä."

    Ajamme veljeni kyydissä itkuisina kotiin. Hoitojen on määrä alkaa vielä samalla viikolla. "Lupaa minulle, ettet tee itsellesi mitään!" Äiti pyytää. "Minä en lupaa yhtään mitään. Sen voin luvata, että en minä tähän kuole."

    (1.4.2009 Äiti kuoli. Hänen oma vihollisensa, munasarjasyöpä, vei voiton viiden vuoden taistelun jälkeen.)

    VastaaPoista
  4. Ja siellä minä makasin. Letkuissa. Vielä ei osattu sanoa onko mitään toivoa. En voinut puhua, mutta kuulin mitä muut puhuivat ja näin miten häärivät ympärilläni. En kyennyt istumaan, en voinut seistä. Minut piti tukea jotta saatiin otettua kuvia. Olin täynnä elämänhalua. Halusin istua, halusin seistä, halusin päästä itse kävellen ulos, saada raitista ilmaa ja omat vaatteet päälleni. Edessä oli tuskien taival, mutta tein kovasti töitä, taistelin. Eräänä ihanana päivänä minä kävelin ulos, haparoivin askelin, päässä humisten. Haistelin ilmaa, kokeilin kädelläni miltä ilma tuntuu, kokeilin auton oven kahvaa, katsoin miten voimattoman tuntuinen käteni avasi sen. Ja minä elän! Minä todella elän!!

    VastaaPoista
  5. Kannattaa myös lukea Pasi Ilmari Jääskeläisen aiempi teos "Lumikko ja yhdeksän muuta"!

    VastaaPoista
  6. Oma elokuvahetkeni oli ehdottomasti sydäntälämmittävä sunnuntaipäivä kesäkuisella Ranskan reissullani. Olin tavannut ranskalaisen Manun viime kesänä Kuhmossa, itse ollessani siellä töissä ja Manun työharjoittelussa. Sinä kesänä vietettiin monet taianomaiset hetket Suomen luonnossa keskellä yötä saarella hiljaisuudessa, yöttömästä yöstä nauttien. Nyt oli siis minun vuoroni matkustaa Ranskaan, ja kun viikon Pariisi- ja Strasbourg-kiertelyn jälkeen menimme Manun kotikylään vihreämpääkin vihreämpään vuoristoon, olin sanaton mahtavien maisemien äärellä. Tuona sunnuntaipäivänä ajoimme autolla hirvittävän jyrkkää ja mutkaista tietä ylös Manun sedän kodille. Sieltä vaihdoimme kulkupeliksi piskuisen skootterin ja samaa tietä takaisin (ei pelottanut ei). Aikamme kierreltyämme pysähdyimme ylös vuoren rinteelle pienelle penkille joka sijaitsi kolmen pikkutien risteyksen keskellä. Siellä oli vain me, penkki ja kirsikkapuu. Ja mahtavat näkymät. Istuin onnesta soikeana ja Manu poimi minulle kirsikoita suoraan puusta. Siinä vaiheessa en vain voinut olla toteamatta "Tämä on suoraan kuin jostain elokuvasta!" Lähtiessäni takaisin kotiin matkaltani, jätin Manun pöydälle post-it lapun, johon kirjoitin suomeksi "Voisinpa jäädä ikuisesti siihen hetkeen kirsikkapuun alla.."

    VastaaPoista
  7. Romanttista komediaa, jonka voisi kuvata kahden eri kertojan näkökulmasta, vuorotellen, kohtaus kerrallaan tai split-screenillä.

    Sateinen, kylmä, ankea ja hyvin harmaa toukokuinen perjantai-ilta. Työpäivä on ohi ja tahoillaan kaksi aiempien elämien päähänpotkimaa istuu tietokoneilleen, toisella mukillinen kahvia, toisella viskicola. Messenger kilahtaa ja kysyy "moi, mitäs puuhaat?" Juomapäivitysten ja kuulumisten jälkeen todetaan että pitäisiköhän lähteä kahville. (tähän teatraalinen tarkennus eri kaupungeista ja kohtalaisesta välimatkasta). Pohditaan hetki ja päädytään puolessavälissä matkaa olevalle pikkuiselle motellille.

    Seuraa armotonta panikoimista, suihkuun juoksemista, vaatteiden etsintää, hermostunutta naurua ja kellon vilkuilua. Kumpikin lähtee matkaan.

    Tyttö ehtii ensimmäisenä kohtauspaikalle, sade on juuri tauonnut hetkeksi. Tyttö nousee autosta katselemaan ympärilleen, kuulee auton äänen ja katsoo, miten mutkan takaa ilmestyy auto, ajaa ohi, tulee hetken kuluttua takaisin, ajaa taas ohi ja kolmannella kerralla onnistuu hiljentämään oikeaan tienhaaraan ja ajamaan tytön auton viereen.

    Poika nousee autosta ja tulee halaamaan tyttöä. Vaihdetaan muutama sana muunmuassa treffipaikasta (tähän väliin lainataan Hyviä, Pahoja ja Rumia, kohtaus jossa kuivat oksapallerot menevät tuulen mukana autiossa pikkukylässä), todetaan että eihän täältä saa kahvia ja päätetään siirtyä parinkymmenen kilometrin päähän huoltoasemalle juomaan kahvia.

    Kahvien jälkeen lähdetään tytön luo, aikomuksena ottaa pienet pohjat ja lähteä kaupungille. Loppujen lopuksi niitä pohjia otetaan aamukahdeksaan saakka, maataan olohuoneen lattialla ja parannetaan maailmaa.
    Tässä vaiheessa uni voittaa pariksi tunniksi, jonka jälkeen lähdetään etsimään aamiaista ja päädytään kiinalaiseen ravintolaan.

    Viikonloppu jatkuu tuossa olohuoneen lattialla, samoin kuin myöhemmin useampikin viikonloppu, vielä vähän myöhemmin myös ne arki-illat.

    Ja tämä sama romanttinen komedia jatkuu edelleen <3

    VastaaPoista
  8. Olen mummolassa. On lämmin kesäinen lauantai-ilta. Mummolan pihassa kasvaa isoja mäntyjä, jotka kohoavat korkealle taivaisiin. Sireenipensaiden suojissa on keinu, pöytä ja tuoleja sekä ukin rakentama tulipesä. Ukki sytyttää tulia, kohta aletaan paistaa lättyjä.

    Kävelen kohti verantaa, ovi on auki. Sisältä avoimesta televisiosta kuuluu tangomarkkinoiden haikeita sävelmiä. Mummo kilistelee ja kolistee keittiössä lättytaikinaa tehdessään. Sisällä tuoksuu mäntysuopa.

    VastaaPoista
  9. Mun elokuvahetki. 14.6.2007. Päivällä on satanut ja ukkostanut rajusti. Minä ja kaveripoikani olemme juuri lähteneet kaveripoikani vanhempien autolta minun kotipihastani.

    Talojen katoilla on laumoittain naakkoja. Taivas on synkän harmaa, ilma on viileähkö ja kostea. Lähestyessämme valtatietä aloitan kertomaan, että olen miettinyt asioita todella pitkään.Poika ottaa kiinni kädestäni.

    "Älä nyt aja ojaan, mut mäkin haluaisin seurustella sun kanssa", sanon. Poika puristaa kättäni tiukemmin, katse pysyy tiukasti tiessä,vaikka silmäkulmasta vierähtää poskelle yksittäinen kyynel.

    Emme ajaneet ojaan silloin. Myöhemmin kyllä ollaan kuvaannollisesti käyty ojassa, aina nostettu toisemme ylös ja jatkettu yhteistä matkaa, toisiamme tukien.

    <3

    VastaaPoista
  10. Minulla elokuvallisia hetkiä liittyy jokaiseen elämäni varrella kohtaamaani, merkitykselliseksi jääneeseen ihmiseen: seurustelukumppaneihin ja parhaisiin ystäviin. Hetki on joko ensimmäisesta tapaamisesta tai hetkestä jolloin ihmissuhteen ratas on pyörähtänyt askeleen eteenpäin. Olen joskus yrittänyt selittää ihmisille, että muistan jotkut hetket tarkemmin kuin toiset, muistan tuoksut, tunteet, ajatukset. Nyt sain niille hetkille nimen!

    Ensimmäisen seurustelukumppanini kanssa vietetty ilta monen vuoden ystävyyden jälkeen. Hetket vuodesohvalla ennen aiottua siirtymistä omiin vuoteisiin, joka vaihtui suudelmiin ja saman peiton alla nukkumiseen.

    Nykyisen parhaan ystäväni tapaaminen kokouksessa, jossa hän odottamatta, kaikille tuntemattomana vei minulle luvatun luottamustoimen. Hänen ilmoittautuminen halukkaaksi ja päättäväinen katse lamaannuttivat minut täysin.

    Entisen seurustelukumppanini kanssa tapaamiset, jolloin nähtiin joka päivä, mutta tunteista, joita pinnan alla oli paljon, ei puhuttu. Halauksia vaihdettiin tavatessa ja teiden erotessa. Paitsi yhtenä päivänä. Käveltiin päämärättömästi vanhan kaupungin lahdella ja rannoilla, koskilla. Halaamatta jääminen kaihersi. Kysyin lupaa halata. Halaus muuttui monen tunnin suudelmaksi sillan alla veden jylistessä vieressä.

    Juuri tavatun ihmisen hengityksen kuunteleminen pimeässä, hieman liian kapeassa sängyssä, jossa pelkää jokaista omaa liikettä, ettei kuullostaisi vaivautuneelta tai tunkeilevalta. Asentojen vaihtuminen ja silmien tottuminen pimeään, tuijottavien silmien katse. Pehmeä vartalo ja arat huulet. Yö.

    VastaaPoista
  11. kesäyössä hölmöstä rakkaudesta juopunut26/7/11 02:24

    Toissapäivänä, tai oikeastaan eilen, heinäkuisena hämäränä kesäyönä tämän rakkaan harjukaupunkini rajojen sisällä sijaitsevassa pikkusiskokunnassa tunsin toista kertaa elämäni aikana oikeasti rakastavani toista romanttisessa, ja molemmanpuoleisessa, mielessä.

    Aiemmin viime viikolla oli kaunis hetki pimeässä yössä, kun kesken yhteisen arkipäiväisen, arkiöisen kotiaskareen minuun iski suunnaton rakkaus poikaystävääni kohtaan. Ollaan seurusteltu jo yli vuosi, ja onhan se rakkaus ollut lämpimänä villapaitana läsnä jo pidempään. Sinä hetkenä se kuitenkin vyöryi vallaten minut kokonaan, ensimmäistä kertaa ikinä koskaan kehenkään niin puhtaasti, rehellisesti. Nyt voin sanoa sen jo ääneen.

    Viime yönä olimme yleisellä uimarannalla, johon olimme soutaneet puuveneellä yöuinnille. Ilma oli kylmä, vesi lämpimämpi, nauroimme vesileikeistä riehaantuneelle koiralleni ja yritimme pysytellä kaulaa myöten veden alla välttääksemme palelun. Yhtäkkiä kultani tuli viereeni, kaappasi minut syliinsä ja suuteli pitkään. Piti sylissä, ei päästänyt minusta irti, nauroi hihityskohtaukselleni ja piti kiinni lujempaa. Suuteli. Halaili. Tajusin rakkauteni häneen uudestaan. Tuon miehen kanssa minä tahdon olla. Tahdon enemmän kuin mitään muuta.

    Mutta en minä sitä sille vieläkään sanonut. Nautin siitä ihanasta tunteesta ja pysyin kiinni ihossa välittämättä siitä, katsoiko meitä joku lähitaloista, paheksuen, nauraen tai kuin pehmopornoa. Minä rakastan, millään muulla ei ole väliä.

    Kotimatkalla hän tahtoi uida vetäen venettä perässään. Hihitin märässä uikkarissa pojan paita päälläni kesäyöhön vielä lujempaa (ja vähän pelkäsin). Sen pätkän elämästäni toivoisin katsovani videolta vielä vanhanakin, vaikka dementoituneena, muistaen kaiken kuin eilisen. Tuntevani edelleen samoin.

    Jos minä saan sinulta kirjan kaupungista jota rakastan, sillä että rakastan, lupaan saada ne suuret sanat suustani ulos hänellekin. Minä, maailman antiromanttisin nainen, jonain kauniina hetkenä, viimeistään kun vuosi vaihtuu. Lyön vaikka kirjalla pökerryksiin ja kuiskaan hiljaa korvaan. Kerron ehkä saman tarinan, ehkä en. Mutta kerron että rakastan.

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!