20110702

miten se oikein tehdään

Kuinkahan sitä osaisi siirtää jälkikasvulle ajatuksen siitä, että kyllä elämä kantaa. Että karikotkin on tarkoitettu koluttaviksi ja sulkeutuvatkin ovet avaavat uusia. Että eivät kaikki maailmanlopulta tuntuvat hetket välttämättä kaada koko rakennelmaa. Että kaikella on tarkoituksensa ja loppujen lopuksi palasista rakentuu hyvä elämä josta nauttia.

Voi kun joku olisi sanonut minulle muutamaankin kertaan matkan varrella, että jonain päivänä olen 28, teen työtä jota rakastan ja minulla on ihana perhe. Että senhetkinen parisuhteeni ei itseasiassa liity pätkääkään loppuelämääni tai että opiskelualan tuntuminen väärältä on sekin ihan okei. Että niistä ihmisistä joita katseli silloin ylöspäin, ei ehkä tullutkaan mitään. Tai ne ihmiset jotka olivat pelottavia, olivat itseasiassa itse arkajalkoja joilla oli vain suuri suu.

Ehkä jos joku olisi vinkannut, että kyllä kaikki järjestyy. Olisin huolehtinut vähemmän, palanut vähemmän loppuun, ollut itkemättä muutaman kerran lattialla.

Nyt vasta hahmottaa elämän suurempana kokonaisuutena. Näkee kuinka jotkut palikat putoavat pois ja se kuuluu asiaan. Että joidenkin asioiden on vain annettava mennä jotta on tilaa jollekin muulle. Että kaikki ratkaisut joita on epäröinyt yksin pimeässä ovat sittenkin olleet oikeita. Jokaisella pohjamudissa ryömimiselläkin on ollut tarkoituksena ja lopputulos on kutakuinkin mainio.

Mitenkähän sitä osaisi kannustaa oikein, antaa eväät selvitä elämän myrskyissä. Kertoa, että mittakaava muuttuu ajan kanssa. Miten sitä osaa lohduttaa kuulostamatta naivilta ja fatalistiselta, olla läsnä ja ymmärtää, muistaa miltä se tuntui itsestä. Miten selittää, että asiat eivät ole lopullisia vaan jatkuvassa murrostilassa ja että sirpaleistakin voi rakentaa jotain pysyvää. Että murrosiästä selviää hengissä ja ehjänä, samoin repivistä ihmissuhteista. Että kamala työpaikkakin on vain välietappi matkalla unelmaduuniin. Että elämän suuntaa voi muuttaa vielä monta kertaa tarvittaessa.

Vaikka joku olisikin kertonut, että kaikki menee ihan hyvin, en olisi varmaan uskonut. Jos joku olisi neljä vuotta sitten tähän samaan aikaan sanonut, että hei, tämän ihmisen kanssa sinä jaat kodin ja saat lapsen ja tulet onnelliseksi, olisin nauranut hämmentyneenä, vähän pilkallisenakin. Juurihan minä olutpullo kädessäni vannoin, etten koskaan enää miehen kanssa asu.

Kuinka sitä osaisi kannustaa päästämään myös irti menneisyydestä, vanhoista kaunoista, ilkeistä sanoista. Kuinka sitä osaisi opettaa kiinnittämään huomiota hyviin hetkiin, suremaan surut ajallaan jotta jää tilaa olla onnellinen. Opettaa huomaamaan maailman kauneus, elämän mielenkiintoisuus, tarjolla olevat tilaisuudet joihin tulee tarttua.

Voi miten paljon on opetettavaa sitä onkaan kaiken puhumisen, kävelemisen, pöytätapojen, kuivaksioppimisen, pukemisen, riisumisen, syömisen ja muun konkreettisen lisäksi vielä edessä.

4 kommenttia:

  1. Minä niin tarvitsin tätä kirjoitusta. Tämä on niin täydellinen tämänhetkiseen elämäntilanteeseeni ja siihen mitä pitäisi muistaa sanoa omille lapsille - uskoivat he tai eivät.
    Ajattelen toisinaan, että onneksi elämässä on karikoita, sillä niitä seuraa usein onnellisempi vaihe. Ja kahlattuaan pohjamudissa voi löytää pinnalta helmen.

    VastaaPoista
  2. Hipsu, kiitos koskettavasta kommentistasi. *halaus*

    Ja Emma ja Aniliini myös. Näemmä samat ajatukset pyörivät muidenkin kuin minun päässäni.

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!