20110528

aikavääristymä ja äitiyden lopullisuudesta

O on huomenna kahdeksankuinen. Pieni vastasyntyneeni on kadonnut jonnekin. Toissapäivänä se nousi itse istumaan, ihan noin vain itsekseen. Hymyili kahdella hampaalla leveästi.

Vasta nyt, alun hormonipöllyn laantuessa sitä alkaa tajuta, että on Äiti. Alkaa ymmärtää, että lapsi tulee olemaan siinä nyt ja aina. Tämä ei todellakaan tarkoita sitä, etteikö O:n pysyvyys olisi ollut tiedossa jo raskausaikana mutta se jollain lailla konkretisoituu vasta nyt kun arki on asettunut. Ihan ensin sitä on vain niin pöllämystynyt pienestä ihmisestä, opettelee elämään vauvan kanssa. Kaikki on uutta, ihmeellistä ja outoa.

Toki kaikki on tästä eteenpäinkin uutta, ihmeellistä ja outoa. O:lle ja äidille. Mutta jollain lailla tuo pieni jokelteleva oikea ihminen on nyt enemmän läsnä, enemmän olemassa. Se on siinä ja siitä tulee jonain päivänä ekaluokkalainen, teini, aikuinen. Ja se on silti siinä. Eikä katoa mihinkään. Ja minä olen tästä eteenpäin aina Äiti.

En tarkoita myöskään, etten haluaisi O:n olevan siinä tai etten haluaisi olla äiti. Päinvastoin, minulla on jo nyt vähän salaa ikävä vauva-aikaa vaikka virallishenkisten määritelmien mukaan O edelleen vauva onkin eikä taapero vielä. Minulla on valmiiksi ikävä sitä, ettei O asu enää kotona. Sitä kun hän lentää pesästä ja alkaa rakentaa omaa elämäänsä. Minä en voi muuta kuin yrittää antaa hyvät ja rakkaudella höystetyt eväät siihen elämään.

Kun sain tietää raskaudesta, ensimmäiseksi minua nurinkurisesti pelotti kaikki todella kaukana oleva. Haistatteleva murrosikäinen, uhmaiän raivo, se kaikki tieto maailmasta joka minun pitäisi osata välittää eteenpäin. Keskustelut vaikeista asioista, kuolemasta, seksistä, pahaa tekevistä ihmisistä. En osannut ollenkaan ajatella, että siihen on vielä niin paljon aikaa ja ensin tulee paljon pienempiä mietittäviä asioita. S lohduttikin minua alkujärkytyksen keskellä, että hei ei se vauvakaan tuu teille huomenna eikä vielä pitkään aikaan, kyllä sä ehdit valmistautua.


Kun O saapui, aikakäsitys keikahti päälaelleen. Kaikki keskittyi tähän ja nyt. Sitä ymmärsi mistä asioista kannattaa huolehtia nyt ja mistä vasta joskus myöhemmin. Ei siitä ole mitään hyötyä, että nyt vatvon päässäni mahdollisia koululaisen ongelmia. Paljon tärkeämpää on, että keskityn siihen mitä O tekee ja tarvitsee nyt. Juuri kuultuani raskaudesta, alkoi sadella kysymyksiä jotka tuntuivat utopistisilta, aiotko imettää, kuinka kauan aiot olla kotona, haluaisitteko kävelytuolin meiltä. Olin eksyksissä koska en ollut ehtinyt vielä edes sisäistää odottavani vauvaa saati että olisin pohtinut sen vauvan kävelemisharjoituksia.

Kliseinen sanonta kasvamisesta vanhemmuuteen pitää paikkansa. Sitä oppii ja kasvaa lapsen myötä. Raskausaikana kasvoi siihen, että on raskaana, tulossa äidiksi. Siihen, että synnytys lähenee ja lopulta siihen, ettei se synnytyskään pelota kun haluaa vain sen kakaran ulos. Vauva-aikana kasvoi siihen, että on läsnä, saatavilla, paikalla, kellon ympäri valmiustilassa. Että on nyt oikeasti äiti. Samainen viisas S totesi myös, että ensin se vauva syö, nukkuu ja kakkaa, ei sun tarvitse huolehtia muusta. Kaikki muu tulee myöhemmin.

Nyt O tekee jo paljon muuta sen lisäksi, toki noita mainittujakin edelleen. Nyt O syö osaksi itse, ryömii, istuu, nauraa, jokeltaa, tarttuu ja osoittaa. Käy potalla, pussaa, virnistää, laulaa mukana ja ymmärtää sanoja ja huumoriakin. Olen tietoisesti lakannut huolehtimasta turhaan tulevasta. Keskityn tämän hetken ongelmiin, puuron saamiseen irti tukasta, O:n osoittelemien asioiden nimeämiseen. Se ei tarkoita sitä, ettenkö olisi ajatellut tulevaa ja ettenkö olisi henkisesti valmistautunut ottamaan vastaan kaikkea sitä mitä on tulossa. En vain vello ahdistuksessa johon on mahdollisesti vuosia. Enkä jätä asioita tekemättä nyt siksi, että niitä on mahdollisesti vaikeampi tehdä ensi kuussa. Enhän minä jätä niitä nyt tekemättä senkään takia, että ne eivät kiinnosta joskus tulevaisuudessa sitä murrosikäistä.

Samaan aikaan aika menee nopeasti, vilahtaa vain ohi vauvan kanssa. Ja toisaalta taas nämä kahdeksan kuukautta ovat olleet tähänastisen elämäni täysimpiä. Kaikin tavoin. Jotenkin enemmän olemassa, enemmän oikeita. Konkreettisia, tunnepitoisia. O on jo tosi iso, toimelias ja luonteikas. Toisaalta niihin uhmavuosiin on vielä aikaa. Kun ne tulevat, mietin varmaan samoja asioita, sitä kuinka nopeasti aika rientää ja ehkäpä sitä kuinka vastahan O oli pieni eskarilainen.

Etukäteen oli ja on mahdotonta kuvitella millaista se on. Ehkä sitä juuri sen vuoksi takertuukin niihin ongelmakohtiin ja kauhukuviin. Pohtii aamuyön pimeinä tunteita mahdollista koulukiusaamista, huumeongelmaa tai jotain vielä hirveämpää mitä ei oikeastaan edes halua kuvitella. Sitä pelkää ettei osaa eikä opi. Ja sitten se syövä, nukkuva ja kakkaava nyytti on siinä ja opettaa sinulle ihan kaiken mitä sinun tarvitsee tietää. Ja se oppiminen jatkuu läpi koko elämän.

Se opettaa kaikki tärkeät asiat sinulle omassa aikataulussaan. Se ei tiedä, että naapurin Jaakko alkoi kontata kolmikuisena, eikä se tiedä että jokin satunnainen nettipirkko on sitä mieltä, että se traumatisoituu siitä ja tästä. Se elää ja on juuri nyt ja sen se opettaa äidille ja isällekin. Muistuttaa joka hetki olemassaolollaan siitä miten paljon menisi hukkaan murehtimalla tulevaa sen sijaan, että voi rakastaa ja kasvaa yhdessä juuri nyt.

4 kommenttia:

  1. Olipa ihana teksti. Ja varmasti täysin totta. Niin paljon kun äiti opettaakin lapselleen, niin varmasti yhtä paljon pienokainen opettaa äidille (ja äidistä), tietämättään.

    VastaaPoista
  2. Ei ole kauaakaan aikaa siitä kun löysin tieni blogiisi. Ja ihastuin. Tämä teksti oli erittäin upea ^^

    VastaaPoista
  3. Voi miten ihana teksti ♥. Niin täydellinen kertomus siitä miltä tuntuu tulla äidiksi ensimmäistä kertaa ja mitä kaikkia mietteitä siihen kuuluu alkaen synnytyspelosta aina siihen kipeään murrosikään ja aikuisuuden haasteisiin... Huoh.

    Oikeastaan itse en edes ehtinyt tajuta kun pieni esikoiseni meni ekalle luokalle. Olin pitänyt sitä jotenkin hankalana kohtana elämässä ja ajatellut vaikka mitä siitä hetkestä kun esikoinen on ekaluokkalainen. Mutta ei se siitä eskarivaiheesta juuri miksikään muuttunut. Yhä minulla on se sama lapsi, eskarilaisesta vain tuli ekaluokkalainen. Ekaluokkalaisen kyllä pitäisi pystyä olemaan aamut ja iltapäivät yksin kotona mutta onneksi tässä kohtaa on vielä olemassa aamupäivä ja iltapäiväkerhot. Niihin voi laittaa pienen ekaluokkalaisen hoitoon. Ei sen tarvitse vielä osata ja uskaltaa. Niinkuin olin kuvitellut ja pelännyt etukäteen.
    Itseasiassa ekaluokan jälkeinen kesä on se vaikein kohta tähän astisessa elämässä, sillä ekaluokkalaiselle ei ole hoitopaikkaa kesäksi. Miten se pärjää, kun ei uskalla olla yksin kotona, ei osaa vielä itse huolehtia ruoasta ja välipaloistakaan. Uskon siihen, että kaikki järjestyy tai voidaan järjestää. Jollain tavalla.

    Seuraavien lasten kanssa se onkin jo helpompaa, tiedän mitä on päiväkotiaika, tiedän millaista on olla eskarissa ja olen nähnyt millaista on ekaluokalla. Niitä vain paisuttelee mielessään, koska ei tahdo omaa lasta isoon maailmaan, tahtoo sen pienen olevan lähellä - mieluusti koko ajan. Ja sitten se irtaantuukin, siitä tulee tavallaan iso kun se menee ekalle. Onhan se pelottavaa. Tässä tapauksessa tieto on tuonut minulle helpotusta.

    Ja nyt kun mä olen aatellut tokaa luokkaa että millaista se on, kuinka paljon vaikeampi se vuosi on, niin ei tarvitsekaan miettiä vielä koska esikoiseni tuplaa ekaluokan siitä syystä että on niin loppuvuotinen lapsi ettei oppinut aivan kaikkia ekaluokan juttuja, esim. lukemista. Huoh, oikeastaan tämä oli helpotus, vaikka sitä toivoisi että oma lapsi oppisi kaiken ajallaan, mutta onneksi maailmassa ei ole niin kiire.

    Tästä voisi jatkaa vaikka loputtomiin, mutta tyydyn kertomaan enää sen, että minäkin pelkään murrosikää ja sitä kun omasta lapsesta tulee aikuinen. Mitä se sitten on, millainen paikka maailma on silloin elää.

    Täytyy vain koittaa elää tässä hetkessä, ei huolehtia liikaa tulevasta, koska muuten ei näe näitä tämänhetkisen arjen pieniä ihmeitä :) ♥.

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!