20110111

sukupolvien ketjussa

Tottakai jokainen tietää ketä ovat serkut ja tädit. Anopit ja veljet. Äidit ja tyttäret. On kuitenkin kiehtovaa miten sukulaisuussuhteet konkretisoituvat vauvan syntymän myötä. Jotenkin niistä tulee todellisempia ja yhteensitovampia. Kaikki loksahtaa paikoilleen loputtomaan ketjuun.

Ennen O:takin oli toki sukulaisia ja muistoja lapsuusajoista. O:n syntymä kuitenkin nosti pintaan ison kasan tunteita ja muistikuvia. Pohdintoja nykyhetkestä, jo pois menneistä, siteistä joista osa on pysynyt ja osa katkennut. Aiemmin veljen vaimo oli veljen vaimo. Nyt hän on lapseni serkkujen äiti. Toisella tapaa minulle sukua lopullisesti. Aivan samoin kuin P:n veli on lapseni serkun isä. Toisella tapaa solmiutunut meidän elämäämme nyt, riippumatta siitä mitä elämä eteen heittää.

Omat vanhemmat, aina olleet rakkaita, ovat yhtäkkiä Mummu ja Pappa. Jollain tavalla elämän jatkuvuus alkoi näkyä. Kuten S totesikin, "aattele, sun äiti on joskus aatellut noin susta, että sä oot ihan ihana". Ja ehkä O ajattelee omasta lapsestaan niin joku päivä, mistä sitä tietää. Omasta vauvakirjastakin alkaa löytyä ihan uusia tunteita rivien välistä ja omaa synnytystä odotellessa alkoi kiinnostaa kovasti se omakin syntymä. Ja minun vanhempieni tuntemukset minusta O:n ikäisenä. O näyttää minulta ja P:ltä. O:n yksi virne näyttää V-serkulta, joku toinen ilme A-serkulta. Joskus O näyttää minun mummultani. Jo edesmenneeltä A:lta.

Tunnen ihan toisella tavalla olevani osa sukupolvien ketjua. Synnyttänyt nainen suvun synnyttäneiden joukossa. P:n mummi, O:n isomummi keskusteli kanssani synnyttämisestä vaikka olimme tavanneet vain kaksi kertaa aiemmin. Hän tunsi suurta myötätuntoa pitkäksi venähtänyttä syntymää kohtaan ja jollain lailla ymmärsi, otti minut lähes kuolinvuoteellaan osaksi sukua.

Oman äitini kanssa olen läheisempi kuin koskaan. Olemme puhuneet paljon sellaista mistä ei ole koskaan aiemmin hiiskuttukaan. Olemme jakaneet asioita joita haluan jonain päivänä kertoa myös O:lle. Olen avosylin ottanut vastaan niin Mummun kuin Mumminkin meille O:ta katsomaan. O:ta joka hymyilee koko naamalla kun on isovanhempia tulossa.

Aiemmin olen tehnyt oman pääni mukaan, ollut jollain lailla irrallinen leijuva kappale sukulaisuussuhteiden välissä. Kokeillut kepillä elämää pitkässä suhteessa josta pudottautuminen on yksi elämäni suurimmista mullistuksista. Olen sylikummi ihanalle veljentytölle mutta silti kaikki on tuntunut jollain lailla irrallisemmalta kuin nyt. Olen toki tavannut P:n veljiä paljon mutta hekin ovat nyt jotenkin enemmän. Setiä pienelle O:lle. Ja toinen heistä kummikin. Aivan kuten minunkin veljeni on. Nyt en ole enää yksinäinen saareke joka ajelehtii vaan kuulun johonkin. Olen osa jotain suurempaa.

Kaikin puolin sukujen punoutuminen yhteen on alkanut. Tai menossa. Mutta se tuntuu jotenkin hienolta ja oikealta. Siltä, että näin asioiden kuuluu ollakin. Yhtenä suurena kudoksena jossa jokaisella on paikkansa.

3 kommenttia:

  1. Kauniita, ja niin tuttuja, ajatuksia.

    Meidän molemmat tytöt ovat pienenä näyttäneet edesmenneeltä isoäidiltäni. Tai siis se tietty ilme.

    VastaaPoista
  2. Ihan samoja asioita mietitään täälläkin melkeinpä päivittäin. Ja enemmän kuin koskaan on ikävä omaa äitiäni, jonka kuolemasta tulee 1.4. kaksi vuotta. Harmittaa, ettei pääse kaikkia juttuja jakamaan niin kuin haluaisi.

    VastaaPoista
  3. Samoja ajatuksia minäkin kävin läpi esikoiseni syntymän jälkeen. Eräissä sukujuhlissa vauvan ollessa 4kk koin päässeeni sisään varsinaiseen suupolvien ketjuun ja salaseuraan, kun vauvaa imettäessäni 70+ ikäiset suvun naiset tulivat luoksemme muistelemaan omia imetyskokemuksiaan.

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!