20101113

kyllä sä sitten tiedät

Minua pelotti kovasti etukäteen vauvan hoitaminen. Että miten sitä sitten oikein selviää ja ymmärtää mitä se tahtoo. Miten ihmeessä sitä tietää sitten, että onko sillä nälkä vai tahtooko se kainaloon köllöttelemään. Kaikki hokivat etukäteen, että kyllä sen sitten tietää. Ihan kuin synnytyksen alkamisestakin sanottiin. Kyllä sä sitten tiedät

Ja kas kummaa, kyllä sitä sitten tietää. Kummasti sitä herkistyy vauvan viesteille, alkaa ihan kuin itsestään ymmärtää mitä se haluaa. Lukee nopeasti ilmeitä ja eleitä ja laskeskelee niistä yksi yhteen ja tietää. Kokonaisvaltainen vauvanhoitaminen on myös salamannopeita päänsisäisiä laskutoimituksia. Sitä koordinoi kaikessa hiljaisuudessa, että milloin se söi viimeksi, milloin on pissattu, mitä se äsken halusi, kuinka monta kertaa ja kauanko tänään on nukuttu. Vaikka ei sitä tietoisesti ajattelekaan niin taulukkomallissa.

Aivan kuin sisällä olisi suuri kello joka toimii tiedostomatta. Laskee koko ajan erilaisia tilastoja ja tekee niistä tarvittavia yhteenvetoja jotta minä tiedän mitä Elli tahtoo. Sisäinen kello ei ole tahdonalainen eikä synkronoidu konkreettisiin kelloihin juurikaan. Kyllä minä aluksi katsoin kellosta, että juu nyt olen syöttänyt kolme varttia ja siihen ja siihen aikaan se heräsi. Mutta ei siitä loppujen lopuksi jäänyt käteen kuin tyhjänpäiväisiä numerolitanioita. Jos varauduit kolmen tunnin uniin kelloa katsoen, heräsi se itkemään puolen tunnin päästä. Jos et mennyt nukkumaan itse kun se herää kohta kuitenkin kun kello on tuon ja tuon verran, saatoit vilkaista kelloa seuraavan kerran viiden tunnin päästä ja syöksyä kuuntelemaan tasaista tuhinaa.

Kun antaa sisäisen kellon tehdä omat laskelmansa ihan rauhassa, pääsee paljon helpommalla. Ja tottakai samaan aikaan alkaa syntyä myös rutiineja. Mutta ne eivät ole ollenkaan niin tarkkoja kuin se tunne siitä, että kohta sillä on varmaan pissahätä tai nälkä. Rutiinit auttavat mutta tärkeintä on kuunnella sitä omaa tunnetilaa joka vastaanottaa koko ajan vauvan viestejä. On myös tärkeää antaa tilaa niille omille tuntemuksille epävarmuuden, kaikkien muiden ihmisten, ohjeiden, kommenttien, arvostelun ja puuttumisen keskellä. Toisin sanoen siis ihan koko ulkomaailman keskellä. Pysähtyä kuuntelemaan sitä omaa oloa ja sisäistä sihteeriä joka viestit välittää. Ja mikä tärkeintä, luottaa niihin.

Sisäisen kellon toimintaa on vaikea kuvailla. Kun minulta kysyttiin, että montako kertaa Elli syö päivässä, en osannut lainkaan vastata mutta jos joku kysyisi minulta onko sillä juuri nyt nälkä, tietäisin vastauksen nanosekunnissa. Tämän järjestelmän saa myös helposti sekaisin kun joku muu hoitaa Elliä hetken. Huomaan silloin putoavani mustaan aukkoon sisäisine aikarautoineni kun en olekaan hetkeen kartalla siitä tekikö se äsken jotain vaippaan ja miltä sen eleet näyttivät minuutti sitten. Tämä ei tosin tarkoita sitä etteikö Elliä voisi ja hoitaisikin myös muut tärkeät ja turvalliset aikuiset kuin minä, isi tietenkin etunenässä. Se vain tarkoittaa sitä, että äidin pitää sitten taas ajastaa mielensä Ellin aikaan uudestaan. Ja sitten sen taas tietää.

5 kommenttia:

  1. tuli jotenkin parempi mieli, kun luin tekstisi. Kiitos, olin melko maassa :)

    VastaaPoista
  2. mä oon nyt yrittänyt opetella _tietämään_ vauvan talvipukeutumista. Jos sil oli 2 asteen pakkasessa toppapuku nii wuuuut, millai se täkätään 20 asteen pakkaseen? *miettii*

    VastaaPoista
  3. Oi että kirjoitat ihanasti näistä arjen ihmeistä :). Kyllä ne todella oppii tietämään ;).

    VastaaPoista
  4. Sini, tosi mukava kuulla jos onnistuin piristämään tai tsemppaamaan. :)

    Ano, joo itsekin aloin tässä juuri pähkäillä että hitto vie kohtahan on pakkasta ja sinne pukeminen on ihan eri asia kuin tämä juuri rutiiniksi muodostunut syyssää. :D Minä laittaisin sen saman toppiksen ja vähän enemmän ehkä sinne alle? Ehkä?

    Hipsu, kiitos kauniista sanoista jälleen kerran. <3

    VastaaPoista
  5. Kuulostaa niin tutulta!

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!