20100401

suhtautumista ja sarjakuvaa

Koti muuttuu, keho muuttuu, koko maailma muuttuu. Olen lukenut pitkät pätkät raskauden vaikutuksista vartalooni, miettinyt, että mitenkähän minä selviän kaikista niistä arvista ja maksaläiskistä. Tottakai myös uusi mahan muoto on tuottanut päänvaivaa niin vaateosastolla kuin minäkuvan kanssakin. Olenko tuo todella minä, tältäkö se sitten näyttää, se vauvamaha. Ensimmäinen mahantaputtelijakin on jo koettu. Pääpiirteissään tämä on sujunut vielä kohtalaisen kivuttomasti, saa nähdä mitä tuleman pitää. Pari hassua läiskää on ilmestynyt mahaan monien saaman hormoniviivan sijaan. Minä sanoinkin ennen ultraa, että liekö siellä sitten dalmatialainen vauvan sijasta. Muutama raskausarpi on ilmestynyt mikroskooppisista silmällä havaittaviksi kasvaneisiin tisseihin ja olo on noin muutenkin kohtuullisen hyvä.

Se, mikä minut on yllättänyt eniten on järkyttävä fyysinen väsymys. Siis sellainen kaikennielevä kokovartalopuudutus johon joskus aiemmin on tarvittu enemmän tai vähemmän salmiakkishotteja tai viikkokausien työputkia. Pienikin siivousponnistus tai tavallinen toimistotyöpäivä imee mehut kertakaikkiaan loppuun ja tekee minusta sänkyyn silmät ristissä kaatuvan zombien. Ulkona paistaa aurinko ja minä olen monta viikkoa halunnut vain nukkuanukkuanukkua. En pysty iltaisin edes puhumaan kunnolla.

Olen aina ollut energinen yökyöpeli, painanut pitkää päivää joko töissä tai juhlien. Nauttinut äärirajoille venymisestä ja ollut helvetin tehokas. Minun on vaikea kohdata uutta, nuupahtanutta minääni joka ei jaksa edes järjestellä uutukaista työhuonetta siihen kuntoon, että siellä voisi tehdä jotain. Paisunut maha ei ole mitään tämän rikki menneen henkisen minäkuvan rinnalla. Minä en tunnista itseäni enää.

Tämä on vaatinut paljon enemmän sopeutumista, uskoa siihen, että maha osaa kertoa milloin se tarvitsee lepoa ja milloin pinaattilettuja tai vaahtokarkkeja. Maha osaa sanoa, että mene nyt jumalauta nukkumaan. Ja maha saa sanoa niin, sen pitää sanoa niin. En ole koskaan aiemmin heräillyt ennen kuutta aamulla pirteänä kuin pieni peipponen enkä koskaan aiemmin raahautunut sänkyyn tasaisesti joka ilta ennen kello kymmentä. P:kin totesi tuossa hiljattain, että "enpä vain olisi uskonut olevani joskus sängyssä ennen yhtätoista lukemassa Kaksplus-lehteä".

Jollain lailla aivan tajuttoman lohdullista oli löytää tämä sarjakuva joka kiteyttää kaiken tämän. Tässä on asian ydin.














Sarjakuva on Anne Muhosen "Sydänääniä".

7 kommenttia:

  1. Nuku nyt kun siihen on mahdollisuus! Ja loppua kohti susta tulee uskoakseni melkoinen duracell-pupu, joka ehtii ja tekee ja menee koko ajan ;D

    VastaaPoista
  2. RuusuLiisa, kiitos kannustuksesta. Tuli tosi hyvä mieli. :) Ehkä tämä tästä energisoituu. :D

    VastaaPoista
  3. Hienoa kuitenkin, kun olet jaksanut päivittää blogia väsymyksen ja muun keskellä. :-) Juttujasi on kiva lukea!

    VastaaPoista
  4. Tsemppiä ja jaksamista, päivä kerrallaan! Mahtavaa silti päästä lukemaan noita sun fiiliksiä, vaikka ja koska ne ei välttämättä tule koskaan olemaan omaa elämää :)

    VastaaPoista
  5. Bisquits ja Hauwerine, kiitos teillekin tsemppauksesta, on todella mukava kuulla, että jutut kiinnostavat edelleen vaikka aihepiiri onkin vähän mahan ohella venynyt. ;)

    VastaaPoista
  6. Muistan nuo fiilikset ihan samanlaisina omasta raskaudestani neljän vuoden takaa... Juuri tuo tolkuton väsymys ja minäkuvan uusiutuminen "olenko minä tuo peilikuvan vatsakas ja rintava nainen?!"
    Veikkaan, että (sinäkin) loppuraskaudesta olet taas pirteä itsesi ;)

    VastaaPoista
  7. Heli, vertaistuki on aina mahtavaa. On jotenkin lohdullista kuulla, että tämä superväsymys todella kuuluu asiaan. :D Muuttuvasta minäkuvasta nyt puhumattakaan. :D

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!