20100205

muuttomuistoja

Erään keskustelufoorumin innoittamana alkoi mieleen tulvia muuttomuistoja. Aika monta kertaa on tavarat pakattu ja siirretty paikasta toiseen. Liiankin monta, tuntui joskus keskellä niitä pahvilaatikoita. On ollut mukavia muuttoja ja ikäviä siirtymiä. Kolkkoja kämppiä ja niitä joihin todella tulee kotiin. Seuraa epäkronologisia muistojen palasia. Hetkiä, ajatuksia ja tunteita. Ehkä näitä tulee joskus vielä lisääkin. Niitä aiempia, kaukaisempia. Jos joku nyt jaksaa edes lukea tällaista raastavaa tunteenpurkausta.

***

Hollantiin lähdin yhden matkalaukun kanssa. Miten voi pakata kaiken tarvittavan kun ei edes tiedä mitä tarvitsee. Mikä on tärkeää kun lähtee melkein vuodeksi pois. Ensimmäistä kertaa yksin ulkomailla. En saanut edellisenä yönä unta eikä kahvikaan maistunut lentokentän kahviossa, hyvästejä silloiselle avolle jättäessä. Enpä tiennyt silloin siinä istuessani kuinka suuriksi ne hyvästit itseasiassa paisuivat. Nukuin koko lentomatkan ja jutusteleva taksikuski sai kangertelemaan käyttämättömällä englannilla. Kuski jätti minut epämääräiselle kapealle sivukujalle ja neuvoi siitä tuonne ja vähän tänne ja sitten käännyt ja niin edelleen. Seisoin mukulakivillä tihkusateessa, matkalaukun kanssa ja mietin, että mitähän helvettiä sitä tuli tehtyä.

***

Se oli kai sateinen yö. En nyt muista enää tarkkaan sillä ajatuksissa ei ollut tilaa turhille yksityiskohdille. Minut oli juuri heitetty vuosikausien kodistani ulos. Kärjistyneiden ristissä olevien suksien vuoksi. Puoli kahdelta yöllä. En saanut aamukuuteen odottaa, ensimmäistä kulkuneuvoa. Piti lähteä heti. Mukana oli reppu hätäisesti, silmät kyynelistä sumeina pakattuja vaatteita ja korjattu kannettava tietokone, jonka hain autotallista. Päällä juuri itse ommeltu uusi takki. Kävelin sateessa työhuoneelle ja seuraava aamu oli loppuelämäni ensimmäinen.

***

Huone oli pieni ja ankea. Valkoinen ja vieras. Lattialla oli patja ja seinän vierellä kasa kirjoja. Iskä ja äiti toivat uuden peilin ja ruokaa. Astioita oli muutama ja hiivin keittiöön aina jotenkin ulkopuolisena. Ikkunasta näkyi pyöräteline, joka eräänä myrsky-yönä kaatui hirvittävällä äänellä. Kaapit humisivat tyhjyyttä ja valuin mieluummin keskustaan kuin olin "kotona".

***

Suoraan sanoen työhuoneen muutto sattui enemmän kuin kodista lähteminen. Kaikki ne oikeasti rakkaat tavarat, työvälineet ja uskolliset apurit. Ihanat ihmiset ja niin tutuksi tullut liiketila. Musta sohva jolla ei koskaan pelottanut ja hämmentävä alakerta jonka lattiassa on skumppatahroja. Vaaleanpunainen pöytä ja kaikki ne kuukausien tuotokset. Kirjat, tulostimet, siveltimet. Minä olin viimeisiä, joka jäi pakkaamaan. Tyhjyys kaikui ja kahvinkeitinkin oli jo viety.

***

Vaivihkaa tavarat kulkivat mukana. Lämpimään yksiöön, jossa oli enemmän tilaa ja vähemmän neliöitä. Yksi kerrallaan toin vaihtovaatteita, kirjoja ja asioita. Ihan varovasti, ettei vaan kukaan huomaa että taidan olla muuttamassa. Enpä tainnut itsekään tietää, kunhan olin ja olin onnellinen. Yhtäkkiä kylppärissä oli molempien purnukoita yhtä paljon. Olohuoneessa kummankin vaatteita samoissa kasoissa. Ikkunasta näkyi puita ja parvekkeelle paistoi aurinko. Se taisi olla joku yksittäinen ohimennen naputeltu tekstiviesti. "Eiköhän se ala jo olla meidän huusholli."

***

Puoliksi huumorilla oli katsottu asuntoja. Mietitty, että ehkä me tarvitsemme kuitenkin enemmän tilaa. Se näytti paperilla mainiolta mutta yhtään sisäkuvaa ei ollut. Optimisteina mietimme, että kyllähän sitä nyt remppaakin jos se on vain muuten sopiva. Hinta tuntui epäilyttävän halvalta. P ei päässyt mukaan katsomaan. En ollut koskaan käynyt välittäjän kanssa katsomassa asuntoa. Vihdoin löysin perille ja minulle avattiin ovi Kotiin. Se tuntui heti meidän Kodilta. Isolla K:lla. Ja samaa mieltä olemme nyt yli vuoden jälkeen. Ikinä ei ole muuttaminen tuntunut yhtä hyvältä ja oikealta. Ja ei, ei sitä tarvinnut rempata. Se oli ihan uusi ja täydellinen.

7 kommenttia:

  1. Kaunis kirjoitus. Voin samaistua.

    Olen muuttanut kuuden vuoden aikana seitsemän kertaa. Tämä muutto on se kamalin. Tällä hetkellä olen tuossa vaiheessa, kun on henkisesti heitetty ulos ja oma yksiö tuntuu siltä, että siellä kumisee vain sana yksin. Yksin yksin yksin yksiössäsi. Erot eivät kai koskaan ole helppoja. Ei monien vuosien jälkeen. Aloin itkemään, kun pakkasin maatuskoja toistensa sisään. Pelästyin sitä tuttua tunnetta, mikä pakkaamisesta tulee. Asia kongretisoitui. Minä todella joudun muuttamaan tästä meidän kodistamme, mistä niin kovasti pidin sen pienuudesta huolimatta. 30 neliötä kahdelle ihmiselle, kahdelle koiralle ja työvälineille on vähän, mutta riittävästi. Minä niin olisin halunnut vielä asua tässä, kodissa. Muutosta on vain puoli vuotta. Katkerat, puoli vuotta.

    VastaaPoista
  2. Elliisas6/2/10 14:09

    Minulle iski kauhea muuttamisen kaipuu lukiessani tekstiäsi. Olen muuttanut vain 5 kertaa aikuisiällä ja jokainen muutto on merkinnyt jotain odotettua muutosta, opiskeluiden alkua, vaihtarivuotta, uutta työpaikkaa jne.

    Nyt asun vuokra-asunnossa, joka on kyllä ihana ja hyvällä paikalla, muttei täysin tunnu kodilta. Odottelen ehkä alitajuisesti seuraavaa isompaa muutosta elämääni ja siihen asti muuttokaipuu vaivaa.

    VastaaPoista
  3. Minulle tähänastiset muutot ovat aina merkinneet jonkinlaista suoraviivaista _etenemistä_. Opiskelukämppä, Bryssel (joka kokemus oli melko identtinen Hollantiin muuttosi kanssa), yksiö Helsingin keskustassa, kaksio Luxissa, sitten oman talon ostaminen. Jos tästä muutetaan pois, suunta on jotain ihan muuta: kompromissi ja tunne siitä, että ei me pystyttykään sen omakotitalo-kaksiautoa-perhe -unelman suorittamiseen.

    VastaaPoista
  4. Olen itse muuttanut vuoden 2000 jälkeen 11 kertaa. VIimeisimmällä kerralla muutin pois pitkäaikaisen puolisoni luota omaan pieneen kotiin. Minua ei heitetty ulos, vaan lähdin omasta tahdostani. Ehdin viimeisessä yhteisessä kodissamme asua vain viisi kuukautta. Remontoimme sen asunnon lattiasta kattoon, minäkin opiskeluiden ja töiden ohella kärsin kroonisesta univajeesta, kun puolen yön maissa töistä päästessä piti käydä maalaamassa vielä yksi kerros olohuoneen seiniä. Ja aamulla opiskelemaan; ruokatauolla maalaamaan ja iltapäivällä taas töihin. Siitä piti tulla meidän oma pesämme ja rakkaudella ja suunnattomalla antaumuksella me sitä remontoimme.

    Kohtalo päätti toisin; ja asunto nykyään muistuttaa minua enää siitä, kuinka kiva oli itkeä makuuhuoneessa, jossa oli kiinnostavat seinät. Itkin siellä päiuvittäin kolme kuukautta. Mies seisoi ovella ja pyysi olemaan itkemättä. "Sinä et keskity siihen, että minä olen nyt tässä" se sanoi. Mutta sydämensä oli jo toisaalla.

    Muutin pois, jotta ei enää tarvitsisi itkeä, antaa anteeksi ja joutua kohtaamaan kerta toisensa jälkeen sen, että uutta mahdollisuutta vain pyydetään, mutta ei kyetä käyttämään hyväksi.

    Aloitin pakkaamisen myöhään. Oli vaikea uskoa, että joutuisin pian muuttamaan, eikä minulla edes ollut asuntoa. Kunnes maanantaisen hakemuksen jälkeen minulla oli jo keskiviikkona asunto. Ilmoitin äidille erostamme tekstiviestillä: "Hei. Voitko lainata minulle 400 euroa takuuvuokraan? Muutan omaan kotiin."

    Mies ei lupauksistaan huolimatta auttanut minua muuttamaan, kun töiltä viimeinkin ehdin, viikko kuun vaihteen jälkeen. Hän hävisi siitä asunnosta, joka oli meidän kotimme, ja jätti minut toimimaan yksin muuttoporukkani kanssa. Käänsimme kaikki miehelle jäävät tavarat hiukan vinoon.

    Yksiössä oli 21 neliötä, enkä tiennyt, miten mahdun sinne tavaroideni kanssa. Illalla itkin sohvalla, vaikka minun ei enää pitänyt. Ulkona oli myrskytuuli, ja olin syönyt kolmen päivän aikana yhden Subwayn patongin.

    VastaaPoista
  5. Kylläpä muuttaminen herättää tunteita, muistoja ja keskustelua. Muuttoja on niin monenlaisia. Itse muuttelin jo pienempänä monta kertaa mutta sanotaanko, että tuo viimeisin neljä kertaa saman vuoden sisällä plus työhuoneen muutto alkoi jo ottaa oikeasti voimille. Koskaan ei oikein tiennyt missä oli ja mihin kuului.

    Eroihin liittyvistä lukeminen on raastavaa. Juuri sen tuttuuden takia. Ne tuovat mieleen omia hetkiä, omia romahduksia. Kaikille tämän asian kanssa painiville iso kasa jaksamista ja tsemppiä. Saa toki mailata jos haluaa lisää tsemppiä yksityisemminkin. Samassa veneessä joskus olleelta.

    Kaiken kaikkiaan minä jotenkin uskon siihen, että asiat eivät tapahdu sattumalta. Joskus on suljettava ovia jotta aukeaisi uusia. Joskus on jätettävä kaikki taakse ja katsottava siellä tyhjässä huoneessa, että kuka minä oikein olen. Joskus on ollut myös pakko katsoa ihan vaan sinne vanhempien ostamaan peiliin. Minun ainakin.

    VastaaPoista
  6. Shantraan teksti kuulostaa aivan liian pelottavan tutulta.

    Kyyneleet silmissä luin sen ja mieli tekisi lukea uudestaan, mutten taida pystyä. Ehkä huomenna.

    Voi luoja, olisipa tämä jo ohi.

    VastaaPoista
  7. Liisalle on vertaistukea tarjolla täälläkin, jos niin haluaa.

    saf_iira@POISTAhotmail.com

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!