20100112

normaaleja ajatuksia

Eilen illalla istuin itseksekseni olohuoneessa. Mietin, että onpa minulla yhtäkkiä normaali, tavallinen olo. Sellaisella mukavalla, lämpimällä tavalla. Katsoin P:n huppari päällä sinkkuelämää ja kissat puuhasivat omiaan, eli säntäilivät ympäri asuntoa. P oli jo nukkumassa. Ulkona oli kaunista kuin akvarellimaalauksessa ja minulla ei ollut kiire minnekään. Ei edes nukkumaan jos ei nukuta. Tunsin itseni yhtäkkiä pieneksi ja tavalliseksi.

Sitä on venynyt vuorokauden ympäri erilaisissa töissä ja kerännyt univelkataakan, jonka veroja maksellaan edelleen. Jättänyt taakseen lähes kaiken muun kuin sen hetkisen projektin. Koko syksy on ollut yhtä mylläkkää, tai oikeastaan se alkoi jo kesällä. Tai hei tarkemmin ajatellen minähän olin töissä jo silloin helmikuusta kesän loppuun ilman lomaa. Milloinkahan olen viimeksi ollut ihan rauhassa. Levännyt ja tuntenut itseni normaaliksi.

Normaali on varmaankin väärä sana ja aiheuttaa vääntöä kommenttiboksissa. Se mitä sillä tarkoitan on normaali sillä tavalla, että tekee ihan tavallisia asioita. Ei elä kahden tunnin unilla monta viikkoa putkeen, nuku toimistolla kolmea vuorokautta tai autossa Mannerheimintiellä keskellä päivää. Syö ihan tavallista ruokaa, eikä mitä kiinni kiireessä saa. Ehtii ja mikä tärkeämpää, jaksaa lukea vaikkapa sanomalehden tai kirjan. Jaksaa innostua ulos lähtemisestä ja vaikkapa piirtää vain omaksi ilokseen. Ostaa yhden paidan itselleen koska pitää siitä, eikä kahtakymmentä tyynyliinaa painettavaksi.

Äiti kauhistelee kun herään vasta kahdeltatoista lomalla. Jos on kaksi viikkoa eletty niillä parin tunnin unilla niin iltakahdeksaan nukkuminen oli minulle ihan normaalia siinä hetkessä. Kaksitoista ei tunnu missään. Jotkut ystävistä kyselevät mihin katosin ja kun kerron, että on vähän kiirettä pitänyt, he eivät edes muista minun olevan töissä jossain. Lieneekö kyseessä oikeat ystävät kuitenkaan. Sitten on se sanaton tukiverkko tiettyjen puhelinnumeroiden takana. Ne, jotka eivät kyseenalaista koskaan. Tai kyseenalaistavat juuri silloin kun pitääkin. Ne, jotka ovat aina siellä. Vaikka en soittaisi pitkään aikaan.

Sekin tuntui ihanan normaalilta, että pyysin ystäviä kylään. Meillä kävi itseasiassa samana päivänä kolme eri settiä vieraita. Minä tiedän, ettei tämä kestä kauan. Siksi tästä pitääkin nauttia juuri nyt. Ja vaikka minä nautin nyt niin jokin osa minusta nauttii siitä vuoristorataelämästä vielä enemmän. Sitä odotellessa. Se tulee nimittäin takuuvarmasti takaisin. Ihan yrittämättä.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerro ihmeessä!