20091116

luettuja

Yleisön pyynnöstä sukellan hetkeksi syvemmälle viime aikaisiin kirja-ahmintoihin.

Tähtiä ja pieniä sinisiä miehiä

Kuten kerroin, Pratchett on tuotannollaan vienyt sydämeni täysin ja sellaisina iltoina kun en oikein tiedä mitä lukisin, tartun yhä uudestaan tämän kirjailijan teoksiin. Vapaat pikkumiehet ja Tähtihattu ovat Pratchettin nuortensarjaa ja kaikessa keveydessään täynnä ihania oivalluksia maailmasta. En koskaan kyllästy notkeaan kielenkäyttöön enkä pieniin eleettömiin toteamuksiin, joista tunnistan omankin maailmani vaikka en satukirjassa asukaan, Kiekkomaailmasta nyt puhumattakaan.

"Yksisarvinenhan on vain pelkkä iso hevonen, joka on toisesta päästä terävä. Ei siitä kannata liikaa intoilla"

"Jotkut ihmiset uskovat, että kuoltuaan heidän on ylitettävä Tuonelan joki ja maksettava kyydistä lautturille. Ihmiset tunnu olevan enää yhtä huolissaan siitä asiasta kuin ennen. Ehkä sinne on rakennettu silta."

Niin. Ja minun imagoni kestää myöntää, että luen lastenkirjoja. Ja oi miten hauskaa se onkaan.



Odottamattomia olotiloja

Marian Keyes on luottohömppää. Ihmissuhteita, mielenkiintoisia työpaikkoja, söpöjä suudelmia ja mutkikkaita tilanteita. Toimivia hahmoja joihin samaistua kun haluaa laittaa aivot narikkaan ja leikkiä olevansa amerikkalainen sydänsuruissa riutuva sinkku tai parisuhdeongelmissa tarpova tyylikäs nainen kalliissa kengissään. Helppoa, hauskaa ja aivoja rassaamatonta.

Vaan eipä ollut tämä kyseinen kirja sitä. Ostin tämän nettikirpparilta kolmella eurolla paikkaamaan kiireen ja väsymyksen aiheuttamaa hömppävajetta. En voi sanoa pettyneeni mutta en todellakaan saanut sitä mitä tilasin. Kirja kouristeli sydänjuuria pahimman pelkoni muodossa ja riipi selkäpiissä ja vähän silmäkulmissakin. Kevyestä ei ollut tietoakaan kun kirjan varsinainen juoni alkoi purkautua. Yllättävää ja hitusen pelottavaakin. Tästä nimenomaisesta pelosta kun satuin puhumaan P:n kanssa vain muutamaa päivää ennen kirjan saapumista. Tunnistin tunnetiloista monta ja myötäelin ne kaikki aamun pimeinä tunteina P:n kuorsatessa vieressä. Huomasin myös entistä kirkkaammin kuinka rakastunut minä olenkaan häneen. Hain hömppää ja sain tunnetta koko rahalla.

 

Upeita maisemia

Mainitsin jo aiemmassa postauksessa, että Johanna Sinisalon kirjat vain on pakko lukea samalla istumalla kokonaan. Linnunaivot ei ollut poikkeus. Sinisalolla on mieletön herkkyys pukea sanoiksi mielenmaisemia ja puhaltaa henkilöihin elämää. Jokainen hänen kirjoistaan on minulle käsinkosketeltavan todellinen ja aidonmakuinen. Voin melkein haistaa saman kuin kirjan henkilöt, koskettaa samoja asioita ja nähdä heidän silmillään. Niin maaston kuin mielenkin maisemat. Luin vähän aiemmin Sinisalon novellikokoelman ja olin aivan myyty. Linnunaivot jatkoi samoilla poluilla, osaksi jopa kirjaimellisesti ja sai minut itkemään ja nauramaan yhtä aikaa. Aamu ehti tulla ennenkuin maltoin mennä nukkumaan aloitettuani lukemisen.

Toisen ihmisen kanssa oleminen luo henkisen kuplan. Venyväseinämäisen mutta oman kuplan, jossa keskinäiset tunteet, toimet ja ajatukset punoutuvat toisiinsa ja synnyttävät uusia. Joskus ne tunteet ovat niin voimakkaita, että niitä voisi melkein sormin hipaista, tuntea ne kasvoilla tai kämmenselässä. Tällainen kupla voi olla kotonakin mutta näkyvimmillään sen usein esimerkiksi pitkällä automatkalla, kahdestaan sisällä peltilaatikossa johon voi luoda ihan oman maailman matkan ajaksi. Kirjan päähenkilöt ovat omassa tilassaan, keskinäisessä maailmankaikkeudessaan, joka on olemassa vain heille sillä hetkellä. He tapaavat matkallaan toki muita mutta tarina rakentuu pienille ajatuksenpalasille, kadonneille kengännauhoille ja lintujen huudoille.

Kirjailijalla on myös mielenkiintoinen maneeri, vai lieneekö ihan vain halu, sekoittaa varsinaiseen tarinaan myös faktan kaapuun puettua informaatiota sekä rinnakkaistarinaa. Täydentämään kuitenkin ensimmäistä vaikka ensin irralliselta tuntuukin. Jossain toisessa kirjassa tämä saattaisi häiritä mutta ei tässä, tässä se on punottu yhteen juuri oikealla tavalla. Sillä sielua kutittavalla tavalla jonka takia on aina vaan pakko kääntää sivua eikä sammuttaa lukulamppua vaikka tietää mitä kello jo on. Tämä on myös niitä kirjoja, joiden loppumisen jälkeen tuntuu siltä, että henkilöt jatkavat elämäänsä tarinan loppumisesta huolimatta. Että jotain jää hämmentävästi kesken.


"Adventure is just a romantic word for trouble."

 

Hypetystä ja haavoja

Joka puolella kuhistaan uudesta vampyyrisarjasta, joka päivittää vampyyrit 2000-luvulle ja lyö jalat alta teinityttöjen lisäksi muiltakin. Odotukset olivat korkealla kun ystävä lupasi lainata kaksi ensimmäistä osaa kyseisestä sarjasta. Hän totesi kirjoja ojentaessaan olevansa itse menossa kolmannessa osassa ja "ne ei vieläkään pane". Selvä, tästä on hyvä lähteä liikkeelle.

Pidin irtonaisesta kerronnasta ja pidän vampyyrikirjoista. Oli verta ja lasinsiruja, romansseja ja riitoja, linnoja ja lentämistä, jääkylmiä ihoja ja jaloja tekoja. Kaikkea sitä mistä vampyyrit on tehty. En vain voinut sille mitään, että suurena Anita Blake -fanina mieleeni hiipi jatkuvasti tunne siitä, että Isabella on kuin ilmetty Anita teininä. Jos Anita olisi ikinä ollut teini, mitä suuresti siis epäilen, olisi hän ollut juuri tuollainen.

Erityisesti sydäntäni lämmittivät upeat kannet. Ykkösosa oli eri painosta ja perinteisellä tylsällä vampyyrikirjakannella varustettu. Kakkososa puolestaan upealla, pelkistetyllä mustapunavalkoisella joka todella erottuu edukseen. Myönnän, että minun tekisi mieleni ostaa nämä omaankin hyllyyn, melkein pelkästään kansien tyylikkyyden takia. Ja kyllä, ystäväni oli oikeassa. Ei ne pane. Näissä kahdessa kirjassa ainakaan.

 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Kerro ihmeessä!