20090907

aamuja, kruunuja ja hyppyjä tuntemattomaan

Minä pidän aamuista vain silloin kun en ole nukkunut edellisenä yönä. Muuten aamut ovat kamalia, tahmeita. Ei auta kahvit ei kuuma suihku. Ei tsemppaus eikä symppaus. Minä olen ja pysyn yökyöpelinä.

Aamuisin kiukuttaa, ärsyttää ja tulee aina kiire. Jäseniä särkee ja silmät ovat unihiekkaa täynnä.

***

Tein eilen todella pitkästä aikaa töitä brittivahvistukseni kanssa. Mekaanisesti puurtaen yritin saada aikaan jotain järjellistä materiaalia käsittämättömään kruunuprojektiin ja halusin äkkiä nukkumaan.

Sitten mieleeni hiipi muistoja Hollannista. Kaukaa toisesta ajasta, jolloin minä ja maailma olivat aivan erilaisia. Tai minä lähinnä.

Mihin katosi se rokkenroll-asenne, jolla me teimme kaiken sen mitä silloin teimme. Mihin katosi se hillitön draivi, jonka aallonharjalla surffasin aamuun asti ja hymyilin tehdessäni niin.

Mihin katosi se onnentunne kun istuu tuntemattomassa baarissa kuulokkeet päässä läppäriä naputtaen vain siksi, että kotona ei ollut vielä nettiä ja se oli mahtavaa.

Mihin katosi se instant-asenne, että elämä on vain tässä ja nyt. Mihin minä hukkasin sen loputtoman halun hypätä tuntemattomaan.

Minä olen viime aikoina tehnyt niin paljon töitä, että sanat eivät riitä. Niin isoja juttuja ja niin isojen asiakkaiden kanssa, että huimaa. Olen kasvanut ihmisenä ja graafikkona tavalla, jota on vaikea selittää. Työni ovat aikuistuneet minun kanssani, saaneet lisää harmaan sävyjä mustan ja valkoisen rinnalle. Olen ottanut jokaisen mahdollisuuden tosissani ja tehnyt töitätöitätöitä. Se näkyy mutta minulla on vähän ikävä sitä adrenaliinin värittämää tunnekuohua kun ei tiedä mitä tuleman pitää.

Brittivahvistukseni on aina ollut varsin impulsiivinen kaveri. Ehkä tämä johtaa uuteen syöksykierteeseen. Otetaan se huvipuistoefektin kannalta.

2 kommenttia:

  1. Olen kanssasi niiin samaa mieltä aamuista :D

    Harmaan sävyt on minusta erittäin hyvä merkki kasvusta, ihmisenä.

    VastaaPoista
  2. Sitä jotenkin eli nuorempana ajatellen, että se suuri kontrasti kuului asiaan. Töissä ja ihmisenä. Sitten pikkuhiljaa alkoi haalistua vaatekaappi, sitten työt ja loppujen lopuksi sitä alkoi löytää itsestäänkin ihan uusia sävyjä. Murrettujakin jopa. :)

    Tämän aamun kruunasi vielä kaiken kukkuraksi rappukäytävään karannu pikkukissa. Juu, ei sen nimi turhaan Riesa ole...

    VastaaPoista

Kerro ihmeessä!